Aika on vakio
Luin tänään (jälleen) Dick Francisin kirjan Villihevoset (1994, suomennos WSOY 1996). Itse asiassa mietin pitkään, ryhtyisinkö lopultakin lukemaan Harry Potterin viimeistä osaa, mutta koska haluan sille kirjalle täyden lukurauhan, päätin napata hyllystäni jotain nopeampaa ja kevyempää.
Villihevoset-kirjan pääosassa on elokuvaohjaaja, mutta toki Francis sijoittaa kirjan hevosten maailmaan. Kirjassa kuvataan erään elokuvan valmistumista ja kaikkea sitä, mitä matkan varrelle mahtuu (sekä muutamaa murhaa ja murhayritystä ynnä jokusen menneisyyden luurangon esiinkaivamista – nämä eivät ymmärtääkseni kuulu tavanomaiseen elokuvan valmistusprosessiin).
Siinä lukiessani mietin, miten valtavan panoksen elokuvan tekeminen vaatii suurelta ihmisjoukolta. Lukuisat ihmiset tekevät töitä ja toteuttavat visioitaan, jotta päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Ei se ole sen helpompaa ja nopeampaa rakentaa näytelmää tahi musikaalia, kirjoittaa romaania, tehdä cd:tä tai taulua, tehdä koreografiaa tai valmistaa tanssinäytöstä. Yleisö nauttii lopputuotteen muutamassa tunnissa (tai muutamassa hetkessä), mutta tekijä on käyttänyt siihen suhteettoman suuren määrän tunteja.
Kun jätetään luomisen tuska ja jumalaiset ilmestykset huomiotta, itse työn määrä on suhteellisesti sama riippumatta siitä, tehdäänkö hyvää vai huonoa. Loppujen lopuksi kaikessa tekemisessä – taiteessa, käsitöissä – on kyse ammattitaidosta ja kärsivällisyydestä. Ammattitaitoinen tekijä, joka paneutuu jokaiseen tekovaiheeseen, tekee hyvää jälkeä siinä ajassa, missä hutilus tekee keskinkertaisen tai huonomman.
Sitkeyttä, paneutumista. Ja näkemystä. Aikaahan ei ole koskaan tarpeeksi.