Syitä olla tyytyväinen
Tänään oli taas sellainen päivä, ettei paljon pahemmaksi voi mennä. On siis oikea hetki kaivella esiin sisäinen optimistini, jolle synkimmässäkin pilvessä on hopeareunus. No niin, aloitetaanpa. “Minun on syytä olla tyytyväinen elämääni, sillä…
… tällaisia päiviä ei ole usein. Ei voi olla. Eihän?” (Kutsutaanpa optimisti taas takaisin. Ihan rohkeasti vaan pois sieltä sohvan alta. Nooooin, hyvä.)
… tällaisetkin päivät loppuvat joskus. Pian?” (Kuulehan optimisti, hengitetäänpä syvään ja hymyillään peilikuvalle ja yritetään uudestaan. Jookos?)
… koko viikko ei voi olla yhtä hankala kuin tämä päivä.” (Öh, tuota, ehkä tämä oli ainakin semioptimistinen näkökanta. Hyvä, kokeillaanko vielä?)
… ensi viikolla elämä on jo mukavampaa.” (No niin, onnistuihan se. Istu ja tassu, tässä on keksi.)
***
Oikeasti jotain hyvääkin mahtui tähän päivään: meillä oli viimeistelytreenit lauantain näytöstä varten. Ylpeänä vien ryhmäni näytökseen. Tanssit toimivat ja näyttävät hyviltä. “Minun on syytä olla tyytyväinen elämääni, sillä minulla on mahtavat ryhmät, jotka ovat tehneet tinkimättä töitä tanssien eteen.”
Tämä ei siis ollut optimisti, vaan äänessä oli tällä erää realisti.