Merkinnät teemasta 'päivätyö'

Työt – anteeksi, mitä ne on?

Joululomaa on pidellyt. Tai no, lomaa ja lomaa – kaikki se on tekemättä, mitä olin suunnitellut ja kuvitellut tekeväni, mutta silti pää ei ole päässyt työajatuksista irti ennen kuin ihan nyt muutamana viime päivänä. Tietysti, sillä loma vetelee viimeisiään ja maanantai aloittaa vuoden ensimmäisen työviikon.

Enhän minä toki ihan täyttä lomaa ole pitänyt, pari iltaa viikossa on läpi opiston joulutauon treenattu tanssia, mutta muuten joulun jälkeinen aika on mennyt voittopuolisesti tekemättä mitään.

Tässä kohti täytyy tietysti huomauttaa, että minun “tekemättä mitään” tarkoittaa, että ainahan sitä jotain on tehty. Nyt on kudottu. (Väärää murretta puhuville tiedoksi, että neulomisesta on kyse.) On tullut pipoa ja lapasta ja vähän sukkaakin, kun piti päästä ohutta sukkalankaa testaamaan. Villapaidat eivät ole edenneet, mutta muuten on tullut vähän valmistakin (ja Ravelry-jonooni on ilmestynyt kovin, kovin monta uutta neuleideaa).

Kuvia (huonoja, toim. huom.) valmistuneista neuleprojekteista voi ihmetellä Cranberries and Cattleyas -blogin puolella. Vähän jotain herätystä senkin blogin hiljaiseloon.

Kovasti toivon, että kun tämä työvuosi pääsee käyntiin, aikataulut asettuvat sellaisiin uomiin, että kirjoittamaankin ehtii. Tässä kohti voi olla optimisti: en ole vielä avannut vuoden 2011 kalenteria kertaakaan. Siellä mahtaa olla aikaa vaikka mihin.

Boheemiuden rapsodia, osa 1

En ole koskaan kuvitellut, että tekisin töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen. En ole nähnyt itseäni kellokorttia leimaamassa. En ole havitellut virkaa tai vakinaista tointa.

En sitten ole päivätöihin koskaan päätynytkään. Enkä vakinaisiin, kokoaikaisiin työsuhteisiin.

***

Vakinaisissa työsuhteissa olisi etunsa. Esimerkiksi säännöllisesti juokseva palkka ja useampi viikko palkallista lomaa. Jonkinsorttinen varmuus siitä, että töitä on jatkossakin. Ja mahdollisuus olla sairaslomalla.

Vastineeksi pitäisi antaa työnantajalle aikamoinen osuus vuorokaudestani. Okei, ihan kohtuullista. Lisäksi työnantajalla olisi oikeus tuotosteni tekijänoikeuksiin. Jos teen työsuhteessa jonkin teoksen (esimerkiksi valokuvan tai lehtijutun), tekijänoikeus on työnantajalla. Edelleen: kohtuullista kai tuokin, siitähän työsuhteinen palkkansa saa.

Mutta lisäksi työnantajalla olisi mahdollisuus rajoittaa tekemisiäni vapaa-ajalla – moniin asioihin, joita työn ulkopuolella haluaisi tehdä, pitää olla työnantajalta sivutoimilupa. No joo, jos on päivätöissä, niin ei kai sitä enää vapaa-aikanaan mitään ylimääräistä jaksaisi tehdäkään.

***

Aika ajoin on mukava katsoa työpaikkailmoituksia ja miettiä, millaista olisi olla ihan oikeasti työsuhteessa. Varsinkin palkkapäivänä.

Ja todella usein on mukava tarttua kynään ja täytää omaa kalenteria omaehtoisesti omilla suunnitelmilla ja omilla deadlineilla, varata vapaata niille päiville, jolloin haluaa jonnekin mennä ja osallistua, valita mieleiset projektit ja työt, asettaa itse omat tavoitteet ja päämäärät.

Palkkapäiviä on harvakseltaan, sairaslomaa voi pitää vain loma-aikaan ja loman pitäminen tarkoittaa vähemmän tuloja. Toisaalta lasten ei tarvitse sairastaa yksin kotona eikä olla päinensä lomakausina.

Eikä minun tarvitse herätä töihin kahdeksaksi, jos en halua. Illanvirkku ei yleensä halua.

Maailma on muuttunut

Tänään ilmestyi paikallislehti Sompion 30-vuotisjuhlanumero. Tarkkaan ottaen jo keväällä tuli kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisen Sompio-lehden julkaisemisesta, ja oikein tarkasti ottaen lehti ei ole ilmestynyt Sompio-nimellä koko tätä aikaa. Joka tapauksessa juhlavuotta vietetään – onnittelut kolmekymmentävuotiaalle!

Kirjoitin juhlalehteen kolumnin. Pitkään aihetta pyöriteltyäni ja pohdiskeltuani päädyin kirjoittamaan siitä, millaisena minä muistan Sompion ja sen tekemisen 1980-luvulta. Olin silloin tenava, toki, mutta kirjoittelin jo juttuja lehteen, ja ehdin olla muutamana kesänä kesätoimittajanakin.

Koska Sompion kaltainen kulttuurijulkaisu ei luultavasti ole kaikkien ulottuvilla, olkaa hyvät: kolumnini.

***

Maailma on niistä ajoista muuttunut (ette varmaan olisi sitä arvanneetkaan…). Muistan toki, että Sompion toimituksessa oli kiirusta, mutta rauhallista kiirusta. Kuinka monella työpaikalla enää on sellaista?

Ylen tämänpäiväisessä uutisessa todetaan, että nykytyöelämä venyttää työntekijän kestävyyden äärimmilleen. Neurologi Kiti Müller Työterveyslaitoksesta sanoo, että aivot eivät voi olla yhtä aikaa tehokkaat ja luovat. Right on the money.

Kumpi on parempi: työntekijä, josta puristetaan kaikki tehot muutamassa vuodessa, vai työntekijä, joka tekee työtä tahdilla, jolla jaksaa vielä kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden päästäkin?

On ihmisiä, jotka ovat tehneet 40 vuoden työrupeaman samassa työpaikassa. Tätä nykyä se on harvinaisempaa, sillä ihmiset muuttavat, työpaikat kaatuvat alta, etsitään parempaa uraa – tai etsitään työpaikkaa, jonka tahdissa jaksaa. Monet löytävät kestävyytensä rajat vasta, kun ovat ylittäneet ne.

Kuopatut palkat

Koska koko maailma pyörii rahan ympärillä, niin pysähdynpä minäkin sen äärelle.

Ylen uutiset kertovat tänään seuraavaa:”Keskimääräinen säännöllisen työajan palkka oli [viime vuonna] noin 2730 euroa kuukaudessa. Miehet ansaitsivat noin 3020 euroa ja naiset 2450 euroa.”

Okei, myönnettäköön: minulla ei kuuna kullan valkiana ole ollut säännöllistä työaikaa eikä sen puoleen vakinaista työpaikkaakaan. Olen kyllä yli kymmenen vuotta työskennellyt samalle työnantajalle, mutten suinkaan kuukausipalkkaisena vaan tuntityöläisenä.

Mutta silti. Keskimääräinen palkka. Tarkoittaa, että kun joku ansaitsee siihen malliin kuin minä, niin joku toinen ansaitsee roimasti tuota enemmän.

***

Tämän päivän paperinen Journalisti (linkin takana ei vielä tämän päivän juttuja ole) kertoo, että lehdistön 2a-ryhmän taulukkopalkka on 2093 euroa kuussa, siis yli 600 euroa vähemmän kuin keskipalkka (s. 24).

Toisaalta sivulla 9 todetaan, että Helsingin seudulla toimittajien keskiansio on yli 3300 euroa kuussa. Vastaavasti eräissä pääkaupunkiseudun ilmaisjakelulehdissä toimittajien palkkaus on alan minimipalkkaluokkaa. Suomen Lehtiyhtymän pääluottamusmies Jukka Hämäläinen (uutisen pohjalta vedetty päätelmä JH:n statuksesta, toim. huom.) toteaa, että 2289 eurolla kuussa on vaikea tulla toimeen pääkaupunkiseudulla.

Tervetuloa maaseudulle! Kyllä täällä pärjätään pienemmilläkin tuloilla. Tosin meidän ei tarvitse maksaa kalliita bussi- ja ratikkalippuja.

***

No vakavasti vielä: vaihtaisinko nykyisen tulotasoni taulukkopalkkaan tahi suomalaisten keskiansioon?

Se tarkoittaisi, että pitäisi mennä viitenä päivänä viikossa kahdeksaksi tunniksi tekemään töitä tai ainakin näyttämään työteliäältä. Pitäisi kammeta itsensä pedistä ylös ja laittaa itsensä heti aamusta ihmismäisen näköiseksi. Jälkikasvua näkisi vähän aamulla, vähän illalla ja viikonloppuisin, paitsi jos silloinkin pitäisi olla töissä.

Nykyisellään tuloni ovat paljon pienemmät, mutta voin itse järjestellä aikatauluni, kiireeni ja lomani. Vaikka illat seilaankin opettamassa, olen silti kohtuullisen paljon lasten kanssa. Jos kesken päivän tulee ongelmia vaikkapa insuliinien kanssa, voin singahtaa käväisemään koululla. Voin olla lasten kanssa kotona, kun he sairastavat.

Voin tehdä asioita, jotka hallitsen, joista oikeasti pidän ja jotka ovat minulle mielekkäitä ja tärkeitä. Voin tarjota itselleni haasteita ja ylittää omat rajani kerta toisensa jälkeen.

Jos menisin ihan oikeisiin, koulutustani vastaaviin töihin, voisin ansaita paljon enemmän rahaa kuin nykyisin. Jaa-a. Kumpikohan minut tekee onnellisemmaksi?