Huomista odotellessa
Sundayjakelun osoitteena sanat
En ole joululomalla lukenut vasta kuin yhden pienoisromaanin, Mika Waltarin Ei koskaan huomispäivää. Luin Waltarin pienoisromaanit ensimmäistä kertaa parikymppisenä, ja ne kolahtivat silloin kovasti. Ei koskaan huomispäivää oli juuri nyt luettuna paitsi suurenmoinen myös hyvin ahdistava. Luulen, että tässä elämäntilanteessa pienen lapsen kuolema, vaikka kuinka fiktiivinen, tuntuu pahemmalta kuin silloin, kun omaa perhettä ei vielä ollut.
Waltarin kokoelman esipuheessa käytettiin sekaisin sanoja “pienoisromaani” ja “novelli”. Jäin miettimään, missä raja kulkee. Noin periaatteessa tavanomainen romaani ja keskimääräinen novelli on helppo erottaa toisistaan: pitkä teksti on romaani ja lyhyt novelli. Sisältöanalyysissa novelli keskittyy yhteen asiaan, yhteen tapahtumaketjuun, romaani on monitahoisempi.
Mutta mikä on pienoisromaani? Nimi viittaisi siihen, että kyseessä on romaani, joka on pakattu pienempään tilaan. Toisaalta käsitettä tunnutaan käyttävän pitkästä novellista. Englannin kielessä hämäävästi romaanin vastine on novel, kun taas novellia vastaa short story. Tekstit, jotka osuvat novellin ja romaanin välimaastoon, ovat englanniksi novella ja sitä lyhyempi novelette.
Ihmisellä on halu kategorisoida ja määritellä asioita, mutta lukuelämyksen kannalta sillä ei liene suurta merkitystä, onko teksti novelli, romaani vai jotain siltä väliltä. Yhteistä kaikelle proosalle on muutos: tilanteet ja tapahtumat muuttavat ja kasvattavat henkilöitä. Siinä sivussa kasvaa lukijakin.