Merkinnät teemasta 'sarjat'

Finaaleja – ja finaaleja

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia sarjoista, jotka ovat jo päättyneet.

Nyt kesäkuulla on nähty muutaman tv-sarjan päätös. Ennakkoon hehkutettiin varmaan eniten Lostin viimeistä kautta, joka päättyi onnellisesti pari viikkoa sitten.

Viime viikolla nähtiin viimeinen jakso sarjasta Flash Forward, jota oli tarkoitus jatkaa useampikin kausi, mutta niin vain pistettiin stoppi ensimmäisen kauden loppuun. Vanhoista uusinnoista tuli päätökseen Mullan alla (Six Feet Under), jota tehtiin viisi kautta.

Lost, aikahyppyjen mestari

Lost (2004–2010) noudatti läpi kuuden kautensa lahjomatonta epäloogisuuden logiikkaa, jossa melkein mikä tahansa oli mahdollista, kronologia epäolennaista ja takaumien käyttö poikkeuksellisen onnistunutta.

Romaanikirjoittamisen kirjoittamaton sääntö on, että jokainen takauma pudottaa tuhat lukijaa (ehkä sääntö ei mennyt kirjaimellisesti näin, mutta ajatus oli jotakuinkin sama). Lukija odottaa tarinaa, joka etenee, ei hyppelyjä aikatasoilla taakse ja takaisin. Elokuvissa ja tv-sarjoissa tämä toimii paremmin, koska takauman voi toteuttaa visuaalisesti erilaisena kuin itse tarinan, jolloin katsoja pysyy paremmin mukana aikatasoissa.

Lostissa aikatasoja ja lopulta rinnakkaistodellisuuksiakin hyödynnettiin jo niin aktiivisesti, että katsoja ei enää tiennyt, missä ajassa oikeasti ollaan ja mikä on totta. Minä pidin näistä aikatasohyppelyistä, erityisesti takaumista ja takaumien uusinnoista eri näkökulmista: ne kuorivat jokaisesta henkilöstä uusia kerroksia.

Lostin viimeinen jakso olisi voinut vetää langat yhteen, mutta sillä määrällä mysteerejä, mitä kuuteen kauteen oli ehditty kasaamaan, olisi todennäköisesti tarvittu yksi kausi pelkkiä lankojen uudelleenkutomisia. Tuotantotiimi oli päättänyt turvautua siihen ainoaan mahdolliseen ratkaisuun, jolla sai suhteellisen tyydyttävän lopun aikaiseksi: henkilökaarti heitti henkensä ja siirtyi kohti valoa.

Tämä on juuri se temppu, mistä ala-asteen ainekirjoituksessa jo varoitettiin: se, että tekstin lopuksi kertoja herää sängystään ja toteaa kaiken olleen vain unta, on aika köyhä tapa saada teksti päätökseen.

Lostissa temppu tyydytti kohtuullisen hyvin, koska päähenkilöt oli ajettu jo sellaiseen umpikujaan, missä lohdullisin ratkaisu oli kuolema. Sitä paitsi romantikolle on aina mukava nähdä, että menetetyt rakkaat palaavat takaisin ja kaikki saavat elää (toisen) elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Flash Forward, pahasti kesken

Flash Forward (2009–2010) perustui Robert J. Sawyerin science fiction -romaaniin, jossa koko ihmiskunta menettää tajuntansa kahdeksi minuutiksi 17 sekunniksi ja näkee tulevaisuutensa.

Pidin tarinan lähtökohdista ja siitä ristiriidasta, mikä henkilöiden sisälle ja välille syntyi, kun he joutuivat taistelemaan tulevaisuusnäkyjen aiheuttamien pelkojen ja odotusten kanssa. Edellytyksiä monitasoisiin henkilökuviin oli, esimerkiksi naisagentti Janis Hawkin kaksoisagenttiuden paljastava jakso oli onnistunut. Kaikkien hahmojen logiikka ja uskottavuus ei aina ollut korkeimmillaan, mutta kokonaisuutena sarja jaksoi pitää minua otteessaan.

Tarina vain loppui liian lyhyeen: päätösjaksossa oli uusi tajuttomuus ja uusi flashforward, joka herätti lisää kysymyksiä. Ja niihin, pahus vie, ei ole luvassa jatkoa, koska ABC päätti lopettaa sarjan tuotannon.

Six Feet Under, todellinen flashforward

Mullan alla, alkuperäisnimeltään Six Feet Under, ehdi viiden kauden aikana (2001–2005) rikkoa surrealismin ja hyvän maun rajoja, mutta aina niin loistavilla käsikirjoituksilla, että sarjaan jäi väkisinkin koukkuun.

Viisi erinomaista kautta saivat ansaitsemansa lopun, vaikka toiseksi viimeinen jakso olikin jo pientä happy ending -hakuista laskusuhdannetta. Viimeisessä jaksossa annettiin henkilöiden tarinoille loppu, suuntaviivat tulevaisuuteen.

Mutta juuri kun katsoja luulee, että tähän tämä tarina päättyi, päähenkilöiden tarinat tuotiin todelliseen loppuun: näytettiin jokaisen kuolema. Nämä kuolemaepisodit limittyivät hautausurakoitsijaperheen kuopuksen Clairen ajomatkaan, jossa hän lähti kohti uutta tulevaisuuttaan. Samanaikainen tulevaisuuden odotus ja kuolema toimivat toinen toisensa kontrastina, jossa katsoja kellui ajan ulkopuolella, toinen jalka tarinan nykyajassa, toinen tulevaisuudessa.

Six Feet Under -sarjan päätösjakson loppuminuutit tekivät minuun räjähtävän vaikutuksen ensimmäisellä katselukerralla muutama vuosi sitten. Olin asennoitunut siihen, että uusintakierroksella loppu tuntuisi lässähtäneeltä, kun sen jipon tietää etukäteen, mutta ei: tälläkin kerta aikavirtaus imi minut mukaansa.

Kumarran kunnoittavasti, Alan Ball. Keep on the good work.

Suosikkien päivä

Tänään olen ollut väsy, joten päätin pitää lepoisan päivän. Muu perhe köhii siihen malliin, että arvelin parhaaksi käydä flunssavastarintaan.

Kun sain pakolliset kauppareissut hoidettua, olen oleillut, lueskellut puolihuolimattomasti blogeja, kerinyt vähän lankaa vyyhdiltä ja kutonut mallitilkkua, makoillut viimeiset pari tuntia sohvalla lämpimän glögimukin kanssa.

***

Tänään osuin katsomaan kahdesta vanhasta sarjasta eräät lempparijaksoni.

Ensin tällä viikolla tullut Tähtiportin jakso “2010” neljänneltä kaudelta – tämä jakso oli jäänyt ensikatsomalta elävästi mieleeni, ja olen odotellut kuin kuuta nousevaa, että uusintakierros pääsisi lopulta tähän vaiheeseen asti (kolme ensimmäistä kauttahan on uusittu viimeisen vuoden aikana jo kahteen kertaan).

Tässä Tähtiportin jaksossa hypätään kymmenen vuotta tulevaisuuteen. Kauan siten hajotettu Tähtiportti-tiimi palaa yhteen ja pelastaa maapallon lähettämällä viestin menneisyyteen. (Ei, se jakso ei tosiaan kuulosta erityisen hehkeältä näin juonitiivistelmän perusteella.)

Jatkoimme lasten kanssa telkkari-iltaa katsomalla Moontlighting-sarjan (suom. Konnankoukkuja kahdelle) ykkössuosikkijaksoni “Dream sequence always rings twice” ensimmäiseltä kaudelta. Maddie ja David näkevät unta muutaman kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneesta murhasta. (Ei, tämäkään ei kuulosta hehkuttavalta näin tiivistettynä.) Jakson alussa johdantopuheen pitää Orson Wells, ja jakso on osin mustavalkoinen.

Viime vuosina sarja on lähetetty uusintana ainakin kahteen kertaan, mutta kummallakin kierroksella juuri tämä jakso on jäänyt näkemättä. Saatoin hyvinkin nähdä jakson ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun. Silti muistin melkoisen hyvin, mitä tarinassa tapahtui.

***

Kun lapset siirtyivät nukkumaan, minä siirryin Seattlen sairaalaan seuraamaan Greyn anatomian kakkoskauden jälkimmäistä puoliskoa. Uusintakierrokseni on vielä pahasti kesken, ja tuore kausi alkaa jo 4.11.

Eikös se ole niin, että hyvien tv-sarjojen katsominen toimii yhtä hyvänä lepona kuin unikin?

Vastaus toiveisiini

Sattumanvarainen nettisurffailu tuotti kerrankin hyvän mielen. Satuin huomaamaan, että Yle esittää Teemalla 1.4. alkaen Mullan alla -sarjan alusta.

Minulla jäi aikoinaan ensimmäinen kausi näkemättä. Lopultakin toiveisiini vastataan!

Uusintojen puolesta, vhumia vastaan

Minä pidän tv-ohjelmien uusintakierroksista. Katson hyviä sarjoja mielelläni uudestaan, parhaat kun kestävät sen toisen, kolmannen ja ehkä jopa neljännenkin kierroksen ihan mainiosti, jos ensinäkemisestä on kulunut enemmälti aikaa.

Esimerkiksi Frasier, jota Nelonen uusii myöhäisilloissa ja sunnuntaisin putkena, jaksaa naurattaa. Osa jaksoista on saattanut jäädä ensimmäisellä esityskierroksella näkemättä, osasta muistan hyvin, mihin suuntaan juttu menee. Yhtä kaikki, katson sen aina, jos mahdollista.

***

Joskus uusinnat tulevat tarpeeseen. Tänään alkoi ykkösellä alusta sarja Gilmoren tytöt, jota en ole koskaan katsonut yhtään jaksoa. Tietävämmät olivat minulle sarjaa kehuneet, joten tänään otin asiakseni katsoa ensimmäisen jakson.

Ja sehän oli aivan loistava! Mainiota dialogia, kiinnostavia hahmoja, hyvin rakennettuja kohtauksia. Mainitsinko jo dialogin?

***

Varoittava esimerkki huonosta uusintapolitiikasta: Nelonen, muistaakseni, alkoi näyttää Moonlighting-sarjaa – suomeksi paremmin tunnettu nimellä Konnankoukkuja kahdelle – joskus pari vuotta sitten. Sitä nähtiin se mitä nähtiin lauantai-iltapäivien kevät- ja kesäuusintoina, ja sitten se katosi. Vhum!

Eipä hätää: tänä syksynä uudenuutukainen kanava Viisi (joka yöaikaan pyörittää Voicen ohjelmaa) aloitti sarjan alusta sunnuntai-iltaisin. Missasin pari ensimmäistä jaksoa, mutta sitten pääsin vauhtiin mukaan. Paha kyllä, menivät jossain kohti huomaamattani rukkaamaan ohjelmakartan uusiksi, ja siirsivät ohjelman lauantai-iltaan. Jäi jokunen jakso välistä, mutta pääsin taas ohjelmakartan syrjään kiinni, kunnes joulun alla ohjelma katosi ohjelmistosta. Vhum!

Enkä kummallakaan kerralla onnistunut näkemään ykköskauden suosikkijaksoani, eikä kummallakaan uusintakierroksella päästy myöhempien kausien suosikkeihini asti. Vhum vaan!

***

Yksi sarja on, josta ei ole saatu uusintaa, vaikka olen sitä kovasti haikaillut, nimittäin Six feet under (Mullan alla). Minulta jäi sarjan ykköskausi kokonaan näkemättä, mikä on suuri aukko audiovisuaalisessa sivistyksessäni. Toivottavasti Ylen Ykkönen sai HBO-kaupassaan myös hautaustoimistosarjan esitysoikeudet.

Epätodellinen olo

Minulla on ihan selvä mielikuva, että olisin keväällä katsonut tv-sarjaa, joka sai karvat nousemaan pystyyn. Huikean hienoa tv-sarjaa, joka koukutti niin pahasti, että se aiheutti suorastaan fyysisiä vieroitusoireita. Muistan ihan elävästi.

Paitsi että en millään muista, mikä se tv-sarja olisi voinut olla. En muista, miltä kanavalta se tuli; en muista, mistä se kertoi; en muista kellonaikaa tai viikonpäivää. En edes muista, olenko nähnyt sarjasta vasta ensimmäisen jakson vai oikein useampia. En muista muuta kuin sen mahanpohjaa kuristavan tunteen, kun tajusin jääneeni koukkuun.

Miten voi jäädä koukkuun johonkin, mistä ei muista yhtään mitään?

(On toki sellainenkin vaihtoehto, että olen nähnyt unta. Olisin siis nähnyt täydellisen koukuttavan tv-sarjan unissani – unet pitäisi saada tallennettua ulkoiselle kovalevylle, kun tuo sisäinen ei kerran pelaa.)

***

Sen verran tv:ssä pyörivistä sarjoista, että Big shots (karseasti suomennettuna Naistenmiehet) on alun perusteella yllättävän hyvä, vaikkei kuulemma saanutkaan jatkoa ensimmäisen tuotantokauden jälkeen. Sarjan käsikirjoituksen kaistapäisyys iskee minuun. Vai mitä sanotte tästä: Mies käy pariterapiassa sekä vaimonsa että rakastajattarensa kanssa. Rakastajatar hankkiutuu vaimon parhaaksi ystäväksi, ja kun mies lopettaa suhteen, hän uhkaa rakastajattarelle paljastavansa suhteen vaimolle, jolloin vaimo varmasti lemppaisi rakastajatar-ystävänsä. Lopulta mies ja rakastajatar jakavat vaimon kanssa vietettävän ajan kalentereihin juhlapyhiä myöten.

(Hyvä on, se toimi hienosti sarjassa ja kuulostaa aivan surkealta näin muutamaan sanaan tiivistettynä. Kaistapäistä ja hykerryttävän hauskaa, yhtä kaikki.)

***

Speli-update: perjantain keikkaohjelmisto on kasassa. Keikka onkin liikuntahallilla, joten pystymme tekemään puvunvaihtoja. Ohjelma pistettiin kasaan sillä mielellä, että pukuja sitten vaihdetaan, osin salamavauhdilla – puolen tunnin keikassa kolme eri asua. Mutta mitäpä ei tekisi hienon show’n eteen.