Merkinnät teemasta 'satu'

Joulusatu 2018

– Voisikohan tästä jo lähteä, pohdiskeli toiseksi ylin virkamies puoliääneen. Ylin virkamies selasi maanisesti paperipinoja ja mutisi itsekseen. Toiseksi ylin virkamies huokaisi syvään ja jatkoi paperien siirtelyä pinosta toiseen.

– Olisi se viraston jouluillallinenkin, toiseksi ylin virkamies huomautti, mutta ylin virkamies ei lotkauttanut korvaansakaan.

– Lunta tulvillaaaaan on raikas talvisääää, toiseksi ylin virkamies kajautti, mutta hitusen epävireinen laulu imeytyi toimistohuoneen etäisimpään nurkkaan.

– Ei se ole voinut kadota jäljettömiin, toiseksi ylin virkamies koetti lohduttaa, mutta sai osakseen mulkaisun, joka olisi jähmettänyt ikääntynyttä konttorirottaa väkeväverisemmänkin. Hän jatkoi paperipinojen selailua.

– Entä jos se on mapitettu? toiseksi ylin virkamies keksi. Hän otti ylähyllyltä vasemman­puoleisimman mapin. Hyllyn pää nytkähti monta millimetriä ylöspäin, kansio oli livetä käsistä. Mapin päältä pölähti kerros tomua. Toiseksi ylin virkamies aivasti. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että närkästynyt hämähäkki kipitti kansion sisältä hyllyn rakoon. Toiseksi ylin virkamies avasi tomuisen arkistomapin, turautti nenänsä raidalliseen nästyykiin, plaraili sivuja hetken aikaa ja pysähtyi.

– Tänne on arkistoitu joulujen 1999–2003 ruokalistat. Ja – voihan sentään – silloisen henkilöstön sosiaaliturvatunnuksia sisältäviä arkaluontoisia tietolähteitä.

Toiseksi ylin virkamies nakkasi ruokalistat paperinkeräykseen, syötti kaksi aanelosta silppuriin ja runksautti kansion lukkomekanismin kiinni. Mappi palasi hyllylle vain hitusen hoikempana, ja hylly parahti vastalauseen.

Toiseksi ylin virkamies suunnitteli penkovansa vielä pari mappia, mutta muisti sitten pölyallergiansa. Hän kirjoitti vaaleanpunaiselle muistilapulle, että toimitilahuoltajille pitäisi laittaa siivouskohdepyyntö. Kyse oli sentään hänen entisen pomonsa arkistohyllystä.

Vielä aamulla kaikki oli virastossa hyvin. Jouluaatto lähestyi vakaasti ja valmistelut olivat edenneet mallikelpoisesti, ehkä jopa liiankin sulavasti. Ennen lounasaikaa räjähti: pomo oli marssinut toimistoon ja paiskannut ulko-oven kiinni niin raivokkaasti, että ikkunan sisälasiin oli tullut särö. Hän oli tormannut työhuoneeseensa ja tullut hetkistä myöhemmin takaisin ilman virkapukua, merimieskassi olallaan.

– Minä lähden nyt tropiikkiin, pomo oli ilmoittanut, ja ennen kuin virkamiehet ehtivät kissaa sanoa, pomo oli kadonnut ovesta keskelle tuiskua ja tuiverrusta. Edestakaisen liikenteen vanavedessä huoneeseen oli eksynyt muutama lumihiutale. Yksi niistä oli liihotellut toiseksi ylimmän virkamiehen työpöydälle ja sulanut tahraksi hänen käsinkirjoittamaansa lahjalistaan.

Vielä aamulla toiseksi ylin virkamies oli ollut komentojonossa kolmantena. Asema oli ollut mukavan leppoisa: pomo oli tehnyt isot päätökset, ylempi virkamies oli päättänyt protokollat, ja hänen tehtäväkseen oli jäänyt vain delegoida varsinainen työ alemmille toimihenkilöille. Nyt hänen yhtäkkiä olisi pitänyt ottaa vastuuta viraston toiminnasta. Se kuulosti kovin työläältä. Pitäisikö tässä tosiaan tehdä sekä protokollasuunnitelmat että delegointi?

Toiseksi ylin virkamies nappasi hajamielisesti käteensä toissaviikkoisen päivälehden, joka makasi pomon työhuoneen sivupöydällä. Sen etusivulla luki isoin, punaisin kirjaimin: ”Ota äkkilähtö tropiikkiin.” Virkamies oli aikeissa palauttaa lehden pöydälle, kun hän tajusi, mitä lehden alta oli paljastunut.

– Se… se on täällä, hän sopersi. Ylempi virkamies ei edelleenkään noteerannut hänen varovaista vinkaisuaan, joten toiseksi ylin virkamies rykäisi, pyyhkäisi suupielensä raitanenäliinaan ja korotti ääntään. – Se löytyi.

Hetkeksi huoneeseen laskeutui niin rikkumaton hiljaisuus, että määrätietoisesti ylähyllyltä pöytää kohti leijaillut pölyhiukkanen ei uskaltanutkaan laskeutua pöydälle. Se oivalsi, että äänekäs laskeutuminen herättäisi virkamiesten huomion; vaarana oli tulla pyyhkäistyksi pöydältä lattialautojen rakosiin. Niinpä pölyhiukkanen jäi hetkeksi uhmaamaan maan vetovoimaa kymmenisen senttiä pöydän pinnan yläpuolelle.

Hiljaisuuden pirstaloi ylimmän virkamiehen rääkäisy, johon sekoittui maininnanarvoinen määrä itkunsekaista tyrskettä. Hetkisen toiseksi ylimmäinen virkamies jo luuli, että hän päätyisi karhumaiseen syleilyyn tai tulisi suudelluksi vastoin viraston virallisia sääntöjä. Yllättävän nopeasti ylin virkamies sai kuin saikin koottua itsensä. Hän tyytyi läimäisemään kämmenensä toiseksi ylimmän virkamiehen olkapäähän kolme kertaa, hieman epärytmissä. Virkamies arvioi tämän suurimmaksi kiitollisuudenosoitukseksi, mitä virastossa tultaisiin koskaan näkemään.

Ylin virkamies otti paperiarkin varoen käsiinsä ja henkäisi syvään. Hän asetti paperin juhlallisesti keskelle entisen pomon työpöytää. Niiskutellen hän luki tekstiä, rivi riviltä partaansa mumisten. Vaatekappale kerrallaan hän riisui oman univormunsa ja kiskoi ylleen pomon vanhan virkapuvun.

– Joulu on pelastettu, ylin virkamies lausui äänessään hienoinen, liikutuksen aiheuttama vibrato. – Eiköhän se reki saada liikkeelle nyt, kun tiedän porojen nimet.

Ylin virkamies kietaisi vyön punaiseen nuttuunsa, veti jalkaansa Töysän Kenkätehtaan joulunpunaiset huopalapikkaat ja vilkaisi itseään peilistä.

– Kuin ilmetty pomo, toiseksi ylin virkamies kehaisi. Ylin virkamies kertasi porojen nimiä kuin taikaloitsua, veti punalakkia syvemmälle korvilleen ja avasi ulko-oven. Sen saranat narahtivat, ja lumipuuska pyrähti ovesta sisään.

Toiseksi ylin virkamies pyyhki lumihiutaleita parrastaan ja katsoi ikkunasta, miten reki nytkähti liikkelle poronkellon kalkatuksen säestämänä. Samassa kello seinällä alkoi lyödä määrähetkeä. Kellosta pongahti ulos pieni mekaaninen tonttu, joka avasi suunsa ammolleen ja rääkäisi kitarisat loimuten: ”Matkaaaan! Matkaaaan! Matkaaaan!”

Toiseksi ylin virkamies rojahti nojatuoliin ja nosti jalkansa rahille. Ajoissa ehdittiin tänäkin vuonna, vaikka viime hetken henkilövaihdokset tulivat puskista ja joulustressi oli vähällä kaataa virkamiehet. Toiseksi ylin virkamies oikoi jäseniään ja venytti leukansa mojoavaan haukotukseen. Hän oli ansainnut torkut.

Mutta juuri, kun virkamies oli lipumassa unten maille, hirvittävä oivallus iski hänen tajuntaansa: ylin virkamies oli suorittamassa pomolta perittyä lahjojenjakovelvoitetta, joten hän, toiseksi ylin virkamies, oli nyt komentoketjun ylimpänä. Se tarkoittaisi, että hän joutuisi tekemään kaikki päätökset ihan itse.

© Inka Vilén 2018

Joulusatu 2017

Miuku singutti selkärankansa kaarelle ja antoi tassujensa ojentua maailman ääriin. Mikäs tässä on ollessa, olohuoneen sohvalla emännän rakkaan käsinkudotun viltin päällä.

Kun Miuku kierähti selälleen, sen katse osui lattian rajaan. Mitä mitä mitä? Huonetta oli hankala hahmottaa ylösalaisin, mutta aivan kuin seinässä olisi ollut jotain, mikä ei sinne kuulunut. Miuku kierähti vatsalleen ja huone asettui jälleen katto ylöspäin. Toden totta, seinään oli ilmaantunut kissankokoinen ovi.

Miuku hyppäsi höyhenenkeveästi sohvalta alas, otti pari liukuvaa balettiaskelta sulavalla sulkutaivutuksella ja piti katseensa tiukasti ovessa. Mistä asti kantaviin rakenteisiin oli putkahdellut ovia? Miuku arveli, että remontin takana olivat sen vihamiehet maatiaishiiret, jotka toinen toistaan ovelammilla tempuilla pyrkivät lämmittelemään Miukun reviirille ja pihistämään herkkupaloja sen ruokakupista. Hiiriosaston pomo Hillevi oli juuri viime viikolla nauttinut viimeisen ateriansa, mutta Miuku epäili, että jostain maanalaisen armeijan verkostoista oli noussut uusi johtohahmo, joka oli tutustunut tarkemmin Sunzin Sodankäynnin taito -teoksen saloihin.

Miuku hiipi äänettömästi oven tuntumaan. Se näytti ovelta. Miuku ojensi varovasti tassunsa ja sipaisi oven puista pintaa. Se tuntui ovelta. Miuku oli juuri lipaisemassa ovenkarmeja kielellään, kun ovi lähti narahtaen aukenemaan. Se kuulosti ovelta. Jos se näyttää ovelta, tuntuu ovelta ja kuulostaa ovelta, sen täytyy olla ovi. Ja jos se parhaillaan aukenee, voi perustellusti olettaa, että sieltä astuu kohta ulos joku.

Ääntä nopeammin Miuku loikkasi lipaston päälle. Yllätys on paras hyökkäys, joten on parempi vaivihkaa tarkastella tilannetta, ennen kuin käy hiiriarmeijan kimppuun. Varmuuden vuoksi Miuku puski esiin neulanterävät naskalit, jotta käpälän läimäys jättäisi kunnon jäljet viholliseen.

Mutta hetkistä myöhemmin hämmästynyt Miuku vetäisi kynnet takaisin tassujen piiloon. Ovesta ei tepsutellutkaan lauma nälkäisiä hiiriä, vaan kolme pulleaa hiippalakkia. Oven raosta kajasti lämmin takan leimu.

Hiippalakkiheput taapersivat olohuoneen poikki nurkassa seisovan kuusen juurelle ja kiipesivät sitten yllättävän notkeasti toinen toisensa olkapäille. Ylimmäs ylettänyt hyppäsi siitä kuusen oksalle, joka kevyesti taipui alaspäin. Hiippalakki vilisti oksaa pitkin ja kiskoi perässään olkisydäntä. Näppärästi miekkonen kapusi korkeuksiin ja asetteli olkisydämen kuusen yläoksille. Sitten se kääntyi ja hyppäsi.

Miukun sydän jätti lyönnin väliin. On sitä monenlaista varpusta ja punatulkkua nähty, mutta niillä on sentään siivet. Tällä hiippahyypiöllä oli vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa eikä minkään valtakunnan apuvälineitä ilmalentoon. Lento-onnettomuudessa kuolleet ruumiit eivät sopineet Miukun ruokalistalle.

Samassa hiippalakkisen selässä avautui juuttikankainen laskuvarjo, jonka avulla miekkonen leijaili sulavasti alas lattialle. Miuku huoahti. Kaikki kolme hiippalakkista hahmoa jähmettyivät niille jalansijoilleen.

Miuku tajusi, että yllätys oli mennyttä. Niinpä se hyppäsi lattialle ja asettui taktisesti hiippalakkisten ja seinään ilmestyneen oven väliin. Nyt olisi selityksen aika. Se suuntasi hehkuvanvihreät silmänsä vuorotellen jokaiseen hiippalakkiheppuun.

”Ollos tervehditty, oi jumalallinen ilmestys!” aloitti ensimmäinen.

”Ei sitä noin puhutella”, huomautti toinen. ”Onhan se omanarvontuntoinen, muttei sentään jumalallinen.”

”Totta. Pitää lähestyä maanläheisellä, tuttavallisella otteella”, vahvisti kolmas. ”Terve, kolli. Paiskataanko tassua?”

”Ei, ei, ei!” kauhistui toinen. ”Älä katso silmiin, ettei se luule meidän uhmaavan sitä. Kannattaa käyttää kiertoilmaisuja.”

”Arvon tassutaiteen tohtori?”

”Kyllä, erinomainen aloitus!”

Ensimmäinen hiippalakkihyypiö rykäisi ja aloitti: ”Arvon tassutaiteen tohtori, metsästystaitojen mestari ja hiirijahtien kruunaamaton kuningas!”

Muut hiippalakit nyökyttivät hyväksyvästi, ja ensimmäinen puhuja jatkoi: ”Suonette anteeksi, että näin lupaa kysymättä röyhkeästi rynnimme reviirinne läpi. Mutta asia on nyt niin…”

”… että tässä täytyy jo kiivasta tahtia tehdä joulua”, puuttui kolmas puheeseen. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, mutta tässä tuvassa joulunteko on vielä niin pahasti kesken, ettei se ilman tonttujoukon tomeraa apua ehdi ajoissa joulukuntoon.”

”Muista protokolla”, sähähti toinen. ”Älä keskeytä, älä puhu päälle.”

Ja vielä toisesta suupielestään se sihautti Miukulle ihan selvästi: ”Teinit!”

Miuku maisteli uutta tietoa kielellään. Vai että tonttuja.

”Nimenomaan. Palveluksessanne, teidän tassukkuutenne!” Hiippahyypiöt pokkasivat tomerasti, josko hieman epärytmisesti. Kolmannen hiippalakki keikahti nurin toiselle korvalliselle.

”Sopisiko teille, komea kehräyksen kunniatohtori, astua matalaan majaamme nauttimaan kupponen?” kysyi toinen tonttu.

Kupponen? Kermaa kenties?

”Kermaa, tottahan toki. Tuoretta, lämmintä ja… ja…”

”Kermaista”, ehdotti ensimmäinen tonttu.

”Aivan, mitä kermaisinta kermaa”, jatkoi tontuista toinen.

Tähän kutsuun saattoi olla hiiri haudattuna, Miuku arveli. Toisaalta se piti varsin todennäköisenä, että terävät kynnet ja huippuunsa hiottu reaktiokyky riittäisivät, jos joutuisi pistämään kampoihin vikkelästi liikkuvalle tonttujoukolle. Niinpä Miuku nyökkäsi.

Tonttujoukko alkoi pyöriä ja hyöriä. Hiippalakit tutisten, höystettynä taukoamattomalla puheenparrella, joukko lähti ohjaamaan Miukua kohti ovea. Miuku ehti niukin naukin tuumaamaan, ettei se edellisjouluna seinässä moista rakennelmaa ollut nähnyt, kun miekkoset vetivät nitisevän oven selälleen ja viittelöivät Miukua tassuttamaan sisään.

Oven toisella puolella oli mitä kodikkain soppi. Siellä oli parahultaisesti kissankokoinen sohva sekä hieman kissaa suurempi takka, jossa rätisivät liekit. Miuku oli aivan varma, että ne sanoivat ”tervetuloa”.

Tontut istuttivat Miukun sohvalle, ja pienen hetken hyörinän jälkeen sohvapöydälle oli kannettu kupillinen kermaa sekä pari houkuttelevan näköistä silakkaa. Miuku muisteli isäntäväen parjaavan, että silakat olivat joulukaloiksi turhan pieniä, mutta kyllä ne Miukulle maittoivat näin aattoa odotellessa.

Kun kermakuppi oli tyhjä ja silakat evästetty, Miuku tulkitsi audienssin olevan ohi. Se arveli, että välirauhan merkiksi oli syytä paiskata tassua, joten Miuku ojensi toisen käpälänsä tyrkylle. Taas hiippalakit väpättivät, kun jokainen tontuista kävi vuorollaan läppäämässä tassua omalla kämmenellään.

Miuku asteli ovelle, työnsi sen käpälällään auki ja kääntyi vielä tutkailemaan tonttujoukkoa. Miuku heilautti hyväksyvästi häntäänsä ja asteli sitten ovesta takaisin olohuoneeseen. Huone oli aivan entisellään, ellei katsonut lattianrajassa olevaa outoa ovea.

Miuku tassutti lattian poikki sohvalle, ponnahti emännän lempiviltin päälle ja kierähti takaisin selälleen. Se näki, miten kissankokoinen ovi aukeni ja hiippalakit hipsuttivat jälleen jonossa olohuoneeseen. Miekkoset heilauttivat kättään, Miuku heilautti häntäänsä. Tonttujono jatkoi määrätietoisesti kuusta kohti.

Miuku venytti tassunsa maailman ääriin, kierähti sitten kerälle ja sulki silmänsä. Ihan kohta olisi olohuoneessa joulu.

© Inka Vilén 2017

Joulusatu 2016

“Tilanne on nyt tämä. Apua tarvitaan ja kiireesti!”

Tontut kuuntelivat vakavana raportointiosaston ylipäällikön varamiehen sijaisen veljenpoikaa. Tonttukloppi, jolla on ikää vasta 258 vuotta, oli läväyttänyt heidän eteensä pylväsdiagrammit, piirakat ja monikymmensivuiset taulukkolaskentaprintit. Tontut tuijottivat ympyröitä ja kummastelivat suorakaiteita.

“Tulee nälkä”, murahti keskimääräistä pyöreämpivatsainen tonttu valvontaosastolta. Hänen erikoisalanaan oli laiskojen opettajien valvonta. Koska kaikki opettajat olivat olleet koko joulukuun täydessä työn touhussa, osa ahkeroinut vielä yön pimeinä tunteinakin, valvontatontulla oli ollut hyvää aikaa perehtyä tonttukylän leivontaosaston uusimpiin innovaatioihin. Hän oli maistellut marenkipiparit, mustaherukkatäytteiset joulutortut, Kiss-Kiss-karamelleilla täytetyn joulupullan sekä leipuritonttujen uuden ylpeydenaiheen, gluteenittoman hedelmäkakun, jossa allergisoivat hedelmät oli korvattu soijarouheella. Viimeksimainittu oli ollut jokseenkin puisevaa, mutta valvontatonttu ei ollut hennonnut kertoa sitä leipuritontuille, vaan oli ottanut vielä viidennenkin viipaleen.

“Hyss!” sihautti lelupajan siivoojatontun apulainen. Hän ei suinkaan sanonut sitä valvojatontulle, vaan omalle suolistolleen, sillä hänenkin vatsaansa kurni.

Raportointiosaston ylipäällikön varamiehen sijaisen veljenpoika, tuttavallisemmin Taavi-tonttu, mulkaisi kaksikkoa, rykäisi ja jatkoi: “Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa apua tarvitaan välittömästi. Ymmärrättehän, ihan heti. Ei ole hetkeäkään hukattavana.”

Kaikki tontut nyökyttelivät päätään, mutta totuuden nimessä vain noin joka kolmas ymmärsi, mistä Taavi-tonttu puhui.

“Ratkaisun aika on nyt!” Taavi-tonttu kajautti, niin että valvontaosaston tontun hiippalakin tupsu hyppäsi.

“Mutta mitä me voimme tehdä?” Propagandaosaston tonttu painotti häiritsevästi viimeisen sanan viimeistä tavua.

Taavi-tontun katse pysähtyi puhujaan. “Sehän on itsestään selvää. Meidän on ryhdyttävä voimakeinoihin.”

Tämä toi lopultakin tonttujoukkoon eloa. Hiljainen kuiske muuttui sihiseväksi supinaksi, kun tonttukaarti ryhtyi aprikoimaan Taavi-tontun puhetta.

“Eivätkö voimakeinot ole vähän äärimmäinen veto?”

“Jos pitäydyttäisiin kuitenkin vanhassa käytännössä.”

“Perinteet, hyvät tontut, perinteet!”

“Sinä ja sun perintees. Mentäisiin vielä sulkakynällä ja puusuksilla, jos sinulta kysyttäisiin.”

Taavi-tonttu hiljensi salin ja sanoi: “Nyt on ammuttava kovilla. On selvää, että näin ei voi jatkua.”

Yksi tonttu toisensa jälkeen liittyi nyökytysten kuoroon. Siitä kaikki olivat yhtä mieltä: on muutoksen aika.

“Entäs se rahakone? Minusta se oli hyvä idea.”

“Laitonta. Joudutaan vaikeuksiin Suomen Pankin kanssa.”

Iäkäs tonttu, talousosaston päällikön kakkosmies, kämmersi pystyyn. Kaikkien katseet nauliutuivat oitis häneen. Tonttu antoi katseensa kiertää hitaasti salin yli, ennen kuin hän sanoi huolellisesti artikuloiden: “Ehdotan, että valmistamme kloonin, ja yön hämärässä käymme vaihtamassa sen opetusministerin tilalle.” Ennen kuin hän ehti istuutua takaisin pakoilleen, vihellys- ja huutomyrsky täytti salin. Vain vaivoin Taavi-tonttu sai hiljennettyä remakoivan tonttuköörin.

“Juuri tätä minä tarkoitin: on tehtävä rohkeita ratkaisuja”, Taavi-tonttu kannusti. “Kaikki raportit osoittavat sen, että opetuksen alennustila vaatii toimia. Ja koska hallituksesta ei siihen ole, vastuu on meidän.”

Kymmenessä minuutissa tontut olivat laatineet strategian.

“Toimeen, toverit”, Taavi-tonttu kannusti. “Tulevaisuus on meidän!” Valvontatonttu huokasi syvään. Hän oli jo ehtinyt haaveilla kunnon siivusta piimä-sahrami-rusinalimppua, jonka päällä olisi paksu viipale kinkkua. Ehkä sitten joulun jälkeen.

***

Lelupajassa valmistettiin näköisklooni opetusministerille. Vauhtiin päästyään tontut innostuivat rakentamaan kloonit myös ylioppilastutkintolautakunnan Abitti-osaston kehittämisjohdon jäsenistölle. Koodaamisvaiheessa tosin tuli vähän kiire, ja YTL:n klooneille ehdittiin saada puhesimulaattoriin ainoastaan yksi lause: “Abitin kehitys vaatii vielä aikaa, jatketaan vanhanmallisella tutkinnolla.” (Myöhemmin havaittiin, että valmiita vastauksia olisi pitänyt ohjelmoida YTL:n klooneille hieman useampia, koska joulupöydässä vastausta oli pidetty töykeänä, kun heiltä oli kysytty, haluavatko he lisää kinkkua.)

Propagandaosaston tontut teroittivat kynänsä ja kirjoittivat istuvalle hallitukselle uusia päätösehdotuksia, joissa opetuksen määrärahat tuplattiin. Tietokoneosaston tontut kävivät hakkeroimassa opetusministeriön keskustietokoneen ja syöttivät sinne maksimiryhmäkooksi 18 oppilasta, paitsi alakouluun 12 pilttiä. Tietokoneosaston harjoittelijat pistäytyivät koodaamassa Te-keskuksen sivuille avoimia erityisopettajan paikkoja joka kuntaan ja joka kouluun, lukioita unohtamatta.

Tästä innostuneena pari jokseenkin radikaalina tunnettua tonttua istui kolme iltaa kirjoittamassa uusiksi lukion uuden opetussuunnitelman sisältöjä. Vaikka työhön olikin tartuttu virallisen strategian ulkopuolella, kaikki tontut ylistivät yksimielisesti, että käytössä olevaan opsiin verrattuna parannus oli merkittävä (mikä oli selvää, koska tontut olivat käyttäneet uudistustyöhön huomattavasti enemmän aikaa kuin mitä oli käytetty koko alkuperäisen LOPS2016:n tekemiseen).

Ja niin tapahtui, että opettajat ja rehtorit, jotka rähjäisinä ja rättiväsyneinä olivat siirtyneet joululomalle, saivat joululahjansa uuden lukukauden alkaessa: enää kukaan ei kitissyt määrärahoista, erityisopettajien ei tarvinnut revetä viiteen paikkaan yhtä aikaa, opettajat pääsivät keskittymään opettamiseen, ja jokainen oppilas ja opiskelija koululuokassa tunsi, että opettajalla riitti aikaa juuri hänen asioilleen.

Mutta erityisen iloisia olivat lukioiden opettajat, jotka kiittivät ja ylistivät sitä, että LOPS2016:n tilalle oli saatu LOPS2017, jossa jokaiselle kurssille oli laitettu vain sen verran asiaa, että sen pystyy oikeasti kurssin aikana opettamaan ja omaksumaan. Eikä riemulla ollut rajoja, kun maaliskuun lopulla opettajille paljastui, että Abitti-projekti oli pistetty keväthauraisiin jäihin ja opetusministeri (josta kevään aikana oli tullut koko hallituksen suosituin ministeri) oli määrännyt työryhmän, joka ryhtyi valmistelemaan sähköistä ylioppilaskoetta ja sen toteutusalustaa yhdessä opettajien kanssa, alustavana tavoitteena vuosi 2022.

***

Kevätjuhlien lähestyessä hallintoportaan tontut tulivat raportoimaan tonttuarmeijalle joulukuisen vallankumouksen jälkimainingeista. Valvontaosaston tonttu oli varmuuden vuoksi koonnut itselleen lautasellisen juustoisia savuporoneliöitä sekä muutaman maistiaisen leivontaosaston uusinta luomusta, aprikoosi-taateli-viikuna-luumukakkua. Jos jouduttaisiin laatimaan uusia strategioita, hänellä olisi ainakin vatsa täynnä.

“Arvoisa puhetonttu, hyvät tonttuedustajat”, aloitti puheenjohtaja. “Tilanne näyttää nyt tältä.”

Tonttu käynnisti datatykin. Vain pienen hetken tontut joutuivat katsomaan tiimalasia, kiitos tietokoneosaston tonttujen, jotka olivat pistäneet datatykkien ja dokumenttikameroiden softiin ripauksen gepardien DNA:ta. Tuota pikaa seinälle heijastui iloinen hymynaama.

“Tässä ollaan”, puheenjohtaja myhäili. “Koko koululaitos on yhtä hymyä. Opettajat ovat innoissaan ja motivoituneita, opiskelijat oppivat lähes itsestään ja seuraavissa Pisa-tuloksissa nähdään vahva nousukäyrä.”

Huumaavien aplodien jälkeen iäkäs tonttu talousosastolta, se talouspäällikön kakkosmies, ähelsi itsensä seisomaan, rykäisi ja totesi: “Ehdotan, että seuraavaksi työstetään vähän tuota sote-uudistusta.”

© Inka Vilén 2016

Joulusatu 2015

Saara katseli miten tuli tarttui kynttilän sydämeen. Ensin liekki vähän arastellen kierteli sydänlankaa, käpertyi pieneksi siniseksi keräksi. Mutta pienen hetken päästä se alkoi kasvaa. Lopulta Saara otti kätensä pois liekin ympäriltä, laittoi kynttilän lyhtyyn ja jäi katsomaan lepattavaa liekkiä. Sitkeästi se piti pintansa hyisestä tuulesta huolimatta.

Kolmen päivän päästä olisi joulu. Kunnon talvi antoi odottaa, mutta kylmyys oli jäätävää. Saara mietti, että hänen sisintään oli jäätänyt koko syksyn. Tuntui kuin koko sisin olisi ikiroudassa.

Yksinäisyys, hän pohti, se on pahinta. Se, että kaikki ystävät ovat jossain kaukana. Joskus olisi kiva istua saman pöydän ääreen juomaan kuppi teetä ja turisemaan jonninjoutavia tai syvällisiä, kummin vain. Mutta matka sen saman pöydän ääreen oli niin pitkä.

Saara raahusti ovelle, harjasi tuulen pöllyttämät kevyet hiutaleet portailta ja kopisteli lumenhituvat kengänpohjista. Sisällä hän veti jalkaan varmuuden vuoksi toisetkin villasukat ja napsautti vesipannun päälle. Kylmät sormet, lämmin sydän, vai miten se meni, hän hymähti. Ei se sydän siitä lämpene, vaikka sormeni olisivat jääkalikoina. Saara painoi kämmenensä vesipannun kylkiin. Hitaasti lämpö siirtyi ihon alle ja lähti virtaamaan käsivarsia pitkin.

Hän kaatoi vettä teemukiin, heitti teepussin likoamaan ja pyöräytti pari kertaa lusikalla. Sitten hän veti tuolin alleen ja kietoi sormensa mukin ympärille. Ulkona alkoi jo hämärtää. Hiljaisuus kietoutui harteille.

Tee alkoi olla jo turhankin tummaa, pussi pitäisi nostaa pois. Hän ei halunnut irrottaa otetta mukista. Lämpö hohkasi edelleen sormien iholla.

Kännykän merkkiääni kilahti. Nääh, kuitenkin jokin uutisohjelman hälytys. Saara ei jaksanut nousta. Kynttilän liekki jatkoi aaltoilemistaan.

Kännykkä kilahti toisen kerran. Ja sitten kolmannen. Ja vielä pari kertaa. Kai sitä on pakko nousta katsomaan, hän tuumasi. Kännykässä oli viisi viestiä. “Keitä pannullinen teetä!” sanottiin ensimmäisessä viestissä. “Avaa tietokone!” komennettiin toisessa. “Varaa vähän evästä!” ohjeisti kolmas, “Kietoudu vilttiin!” määräsi neljäs. “Sytytä kynttilä!” määräsi viimeinen.

Saara hymähti. No hyvä on, tehdään näin. Hän kaatoi mustuneen teen pois, keitti uuden pannullisen, napsautti tietokoneen auki, kääriytyi vilttiin ja istuutui teen kanssa tietokoneen ääreen. Lopuksi hän sytytti kynttilän pöydälle. No niin, mitäs nyt?

Ruudulle aukeni Skype. Rakas ystävä maailman ääristä soitti.
“Hei! Ei ole juteltu pitkään aikaan!” hän huudahti. Saarasta tuntui kuin välillä olleet kilometrit ja vuodet olisivat kadonneet.
“No ei olekaan. Mitä sinulle kuuluu?”

Puoli tuntia ja kaksi teekupillista myöhemmin ystävä sanoi kuulumisiin. Saaran mieli oli yhtä aikaa iloinen ja haikea – miten ihana olikaan pitkästä aikaa puhua, ja miten haikeaa oli, että välimatka kasvoi taas puhelun lopettamisen jälkeen.

Saara ei ehtinyt edes miettiä sulkevansa konetta, kun uusi soitto tuli. Toisen rakkaan ystävän ääni helähti kirkkaana. “Kun en voi olla siellä, halusin soittaa. Ehditkö juttelemaan?”

Kun kolmas soitto tuli heti edellisen perään, Saara alkoi epäillä jonkinlaista salaliittoa. Ei voinut olla sattumaa, että vuoden pimeimpänä päivänä kaikki hänen ystävänsä soittivat peräkanaa. Viidenneltä soittajalta hän yltyi tivaamaan asiaa. “No kun me kaikki tiedetään, että tämä pimeys käy sinun voimillesi, ja me kaikki haluaisimme olla siellä sinua piristämässä. Mutta kun emme sinne keittiön pöydän ääreen itse pääse, niin järjestettiin tällainen soittorinki.”

Viimeisen puhelun jälkeen Saara kietoi ylleen talvipompan, veti jalkaansa talvisaappaat ja käteen paksut villalapaset. Taivas oli jo musta, mutta tähdet heräilivät pikkuhiljaa ja kuunsirppi nousi taivaanrantaan. Valkoinen ohut höytyvä kirkasti maan.

Saara katseli lyhdyssä lepattavaa liekkiä. Sitkeästi se piti pintansa tuulesta huolimatta. Mutta enää tuuli ei tuntunut hyiseltä eikä viima värisyttänyt hänen selkäänsä. Hän saattoi olla tänä jouluna yksin, mutta nyt hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Koko syksyn syventynyt ikirouta oli alkanut sulaa. Sitä paitsi kesäänkään ei ole enää pitkä matka.

Taivaalle kuunsirpin viereen oli syttynyt kirkas tähti.

© Inka Vilén 2015

Joulusatu 2011

Tämä joulusatu on julkaistu Helmetti-foorumin joulukalenterissa 21. luukkuna.

“Tänä vuonna ei tule joulustressiä”, Eeva sanoi. Se kuulosti ääneen lausuttuna vielä paremmalta kuin hiljaa mielessä mietittynä. “Tänä vuonna ei tule joulustressiä. Tänä vuonna ei tule joulustressiä. Tänä vuonna ei tule joulustressiä.”

Tänä vuonna asiat hoidettaisiin ajoissa ja hyvässä järjestyksessä, Eeva pitäisi siitä huolen. Tänä vuonna jokaiselle asialle olisi aikansa, paikkansa ja tekijänsä, ja kun joulu koittaisi, se otettaisiin kerrankin vastaan iloisena, valmistautuneena ja kaikin puolin levollisena.

Eeva kierähti huovan päällä vatsalleen, kurotti muistikirjan laukustaan ja avasi uuden sivun. “Jouluvalmistelut”, hän kirjoitti otsikoksi.

“Mutta ensin vähän aurinkovoidetta, ettei selkä pala”, Eeva tuumasi. “Kiva, että kerrankin juhannuksena on kunnon helteet!”

***

Eevan jouluvalmisteluaikataulutus oli valmis. Ensin hän oli kirjannut ylös kaikki tehtävät asiat, sitten aikatauluttanut ne kalenterin kanssa ja lopulta koonnut tehtävät henkilöittäin, tehtäväalueittain ja viikoittain. Koko systeemin kruunasi puolen seinän kokoinen miellekartta, jossa joulu-sanan ympärille oli koottuna muistettavat ja tehtävät asiat.

Eeva oli listannut jouluruokien tekemiset ja ostamiset, joulusiivoukset eriteltyinä huoneittain, hankittavat joululahjat, lähetettävät joulukortit ja muut joulumuistamiset. Asioita tarkemmin pohdittuaan Eeva oli päätynyt inventoimaan kynttilät, joulukoristeet ja varalamput. “Ettei sitten tule yllätyksenä, kun jokin puuttuu”, hän perusteli, omasta mielestään varsin järkevästi.

Vauhtiin päästyään hän oli ottanut arkistoistaan esille viimeisen viiden vuoden joulukortit, tehnyt luettelon joulukortteja lähettäneistä tahoista ja koonnut tilastollisen analyysin siitä, mistä perheen joulukortit tulevat.

“Meille on saapunut vuosittain keskimäärin 88,3 joulukorttia. Näistä 20 prosenttia on minun sukulaisiltani”, Eeva totesi aamupalapöydässä, “67 prosenttia minun ystäviltäni, kymmenen prosenttia sinun kavereiltasi – tosin niiden vaimot ne näyttävät kaikki kortit kirjoittavan, paitsi Jartsa oli kyllä sutaissut sen korttinsa ihan itse, ihme että posti osasi ylipäänsä kantaa sen oikeaan osoitteeseen – ja loput kolme prosenttia sinun sukulaisiltasi.”

Eeva nosti katseensa odottavasti, mutta Asko oli uppoutunut Sunnuntaisuomalaisen lukemiseen. Eeva huokasi. Tässä sitä nähdään, ei tulisi joulua tähän taloon, jos se olisi Askosta kiinni. Tosin totuuden nimissä, olihan hänkin jo vähän aikatauluista jäljessä, kun joulukorttianalyysiin oli uponnut sen verran paljon aikaa, mutta ehtisihän sitä neljässä kuukaudessa ottaa aikataulut kiinni.

***

Sitten tuli syksy ja syksyn kiireet, flunssa iski päälle kotona ja töissä, tuli pari yllättävää viikonloppumenoa ja yhtenä viikonloppuna – mutta vain yhtenä, Eeva painotti – hän oli antanut periksi ja jäänyt löhöilemään Askon kainaloon, kun televisiosta tuli koko kausi Rillit huurussa -sarjaa. Sarja ei ollut Eevan suosikkikomedia, mutta olihan se monin paikoin hauska. Ja sarjan alkuperäinen nimi The Big Bang Theory oli paljon parempi kuin epämääräinen suomennos.

Mutta se siis oli vain yksi viikonloppu. Sille viikonlopulle Eeva oli merkinnyt porkkanoiden kuorimisen, keittämisen ja pakastamisen soseena, jotta tänä jouluna saataisiin oikein hyvää, itsetehtyä porkkanalaatikkoa. Mutta olihan tässä vielä syksyä jäljellä.

Lokakuun lopussa Eevaa alkoi jo hirvittää. Nyt hän oli jo reilusti aikatauluista jäljessä, ja marraskuulle oli tulossa pari työreissua ja pikkujoulut (pikkujouluasujen hankinta on unohtunut listasta!). Lisäksi Askon silmät alkoivat aina uhkaavasti pullistua päästä, kun Eeva mainitsi – vaikka vain ihan pienesti sivulausessa – erään viisikirjaimisen sanan, joka alkoi aakkosten kymmenennellä kirjaimella.

***

Ensimmäisenä adventtiviikonloppuna Eeva päätti ryhdistäytyä. Hän pisti herätyskellon soimaan kello 6.12, eikä torkuttanut sitä kuin puoli seitsemään. Hän laittoi Rajattomien joululevyn soimaan (sen verran hiljaisella, ettei se häirinnyt Askon unta), sytytti pari kynttilää, ja ryhtyi hommiin.

Puoleen päivään mennessä Eeva oli karsinut jouluvalmistelulistaltaan pois noin kolme neljäsosaa tehtävistä. Kieltämättä listalle oli eksynyt jokunen asia, joka ei ehkä ollut aivan välttämätön joulun kannalta. Esimerkiksi kirjahyllyn aakkostamisen saattoi ihan hyvin jättää välipäiväpuhteiksi.

Ja sitten töihin! Koska naiselta multitasking sujuu luontaisesti, Eeva ryhtyi askartelemaan joulukortteja, käymään läpi verkkokauppoja ja keittämään porkkanoita. Homma sujui loistavasti aina siihen asti, kun yksi kattilallinen pääsi kiehumaan kuiviin, kun Eeva oli jämähtänyt puhdistamaan musteen ja glitterin sekoitusta olohuoneen sohvalta.

Onneksi Eeva tajusi vasta viikkoa myöhemmin, että hän oli tilannut saman Big Bang Theoryn kauden kahdesta eri verkkokaupasta.

***

Vääjäämättömästi päivät jouluun vähenivät. Joulukortit Eeva sai postiin kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa, joten tehtävän voi luokitella onnistuneen ajoissa, likimain hyvissä ajoin.

Joululahjojen etsintä sen sijaan oli sujunut huonommin. Askolle lahjat olivat jo hankittuna, osa kahteenkin kertaan, samoin omille vanhemmille, mutta erityisesti Askon vanhempien lahja oli vaikea keksiä.

Yhden lahjan Eeva oli jo Askon vanhemmille ostanut, nimittäin torkkupeiton, joka sopi täydellisesti heidän sohvansa koristetyynyihin. Mutta adventtikyläilyreissulla Eeva oli huomannut, että sohvalle oli ilmestynyt tismalleen samanlainen torkkupeitto.

Eeva huokasi syvään. Juuri oikeiden lahjojen keksiminen vie kovasti aikaa.

***

Eeva kiersi kauppoja, marketteja, putiikkeja ja myyntikojuja, kävipä hän koluamassa kahdet myyjäiset ja yhdet messutkin. Joulukuun 21. päivän iltana hän saapui myöhään kotiin – jonka siivoaminen oli pahasti kesken – kädet täynnä kasseja ja pusseja ja nyssyköitä. Hän haki vielä toisen mokoman vaatehuoneen perukoille piilotettuja ostoksia, levitti ne kaikki olohuoneen lattialle ja ryhtyi töihin.

Iltayön hän kääri paketteihin lahjan toisensa perään, kieritti nauhaa ja kiinnitti ruusukkeita. Lopulta hänen ympärillään oli röykkiöittäin lahjoja. Silloin Eeva tajusi: yhdessäkään paketissa ei ollut vielä nimikorttia ja kaikki paketit näyttivät samanlaisilta. Hän ei tiennyt, missä oli Anna-tädille ostettu Finlandia-voittaja, missä Askon Big Bang Theory -dvd, missä laatikollinen sitä parempaa suklaata, josta Vellamo-mummo erityisesti piti.

Olohuoneen pöydällä makasi koko huolellisesti rakennettu jouluvalmisteluaikataulu. Eeva tuijotti sitä ja aikataulu tuijotti takaisin. Siinä se lällätti: “Päihitinpäs sinut, päihitinpäs sinut. Tässä on voittajan käsi!”

Eeva otti aikataulun päällimmäisen sivun ja repaisi sen reunasta pienen palan. Se ei tuntunut ollenkaan hullummalta. Hän repaisi toisen. Aina vaan paranee. Lopulta hän vetaisi paperin reteästi keskeltä kahtia. Mieliala koheni selvästi.

Vajaa vartti myöhemmin Eeva istui paperisilppukasan keskellä. Oli kuin ensilumi olisi ryöpsähtänyt olohuoneeseen. Eeva puhalsi kerran, sitten toisen kerran. Paperisilppu lähti leijailemaan lahjaröykköiden päälle.

Eeva haki joulunauhoilla koristellun pienen sypressin ja viisilatvaisen joulutähden ja asetteli ne lahjaröykkiöiden keskelle. Hän kouraisi kahmalollisen paperisilppua, heitti sen ilmaan ja antoi laskeutua koko asetelman päälle. Sitten hän haki kameran ja otti kolme valokuvaa, kaikki varmuuden vuoksi erilaisilla asetuksilla.

***

Eeva sytytti viisi kynttilää, kolme kruunukynttilää asetelmassa ja kaksi paksumpaa pöydällä. Hänellä oli kupillinen lämmintä glögiä ja keskivertoa isompi sydänpipari, juuri se, jossa sokerikuorrutus oli mennyt prikulleen oikealla lailla.

Hän avasi Facebookin, latasi sinne parhaiten valottuneen kuvan lumisesta lahja-asetelmastaan ja kirjoitti päivityksen: “Aattoon on kolme yötä. Viis lahjoista ja siivouksesta ja valmisteluista – tänä vuonna valmistaudutaan jouluun nauttimalla kynttilöiden valosta ja juomalla glögiä. Stressitöntä Joulua!”

Samassa Eeva muisti, että juhlapäivien nimiä ei kuulu kirjoittaa isolla. Hän kävi korjaamassa: “Stressitöntä joulua!” Sitten hän painoi lähetä-nappia.

© Inka Vilén 2011

Jälkihuomautus: en ole vielä ehtinyt aloittaa jouluvalmisteluja tälle vuotta. Mutta onhan tässä vielä päiviä jäljellä.