Merkinnät teemasta 'tanssitreeni'

Käsillä on kiire

Lauantai lähestyy aivan liian nopeasti; tekemistä on paljon. Tanssiyhdistys Sahara ry:n tanssinäytös on ihanmelkeinjustheti, ja se tarkoittaa, että minä tiedän ihan tarkasti mihin tämän viikon tunnit ja minuutit käytän.

Kangassilppua on pitkin lattioita, mutten ole vaivautunut sitä siivoamaan, sillä lisää tulee koko ajan. On punaista, vihreää, oranssia, turkoosia, violettia, ruskeaa, sinistä, mustaakin, kimallusta ja hohdetta. Värit inspiroivat ompelemaan, vaikka sarjatyönä valmistuukin 14 pussihousut ja kymmenkunta toppia. Ynnä oma hame. Ja teinhän minä taannoin muutaman alusmekon ja kaksi khaligimekkoakin. Ainakin. Olen jo aikaa sitten seonnut laskuissa.

Korupöydällä on röykkiöittäin puolivalmiita korvakoruja. Saa nähdä, antaako aika myöten vai jääkö osa koruista pelkän suunnittelun asteelle. Omaan soolopukuun sopivia korvakoruja en ole vieläkään tehnyt, vaikka puku onkin ollut käytössä jo vuosia. Ehtisiköhän sitä inspiroitua ennen lauantaita…

Näytöksen rutiinihommia on pinoittain. Lippujen leikkausta ja numerointia, käsiohjelman työstämistä, musiikkien koostamista, lippujen laskutusta, tiedotusta, yhteydenottoja ja yhteydenpitoa, suunnittelua ja ajattelua.

Ja tanssimista. Ylimääräisiä harjoituksia, treenausta, hiomista, viilausta, nipotusta, soolon työstämistä, ongelmanratkaisuja, tekniikan tarkennusta, stilisointia. Valmistautumista. Tanssimista.

Tästä tulee hyvä näytös*.

*Halawa 2010 Seinäjoella lauantaina 30.1. kello 16.30 ja 19.00 Nuorisokeskuksessa. Tanssiyhdistys Sahara ry:n näytös ja savonlinnalaisen Farah ry:n tanssiteatteriteos Pyörteessä, kokonaiskesto väliaikoineen 1 h 45 min.

Jalat huutaa au au au

Syyskuu alkoi tanssien: tänään oli poikkeuksellisesti kolmen tanssiryhmän päivä.

En pitänyt mitenkään erityisen rankkoja tunteja, josko värinää harjoitettiin reilunpuoleisesti. Ehkä ilta vain oli oudokseltaan – ja flunssan jäljiltä – pitkä. Täytyy taas tovi totutella työtahtiin.

Nyt jalat huutavat siihen malliin, että väsy on. Taidan maastoutua vielä hetkeksi sohvannurkkaan, nostaa jalat jumppapallon päälle (maailman paras rahi!) ja kutoa pätkänmatkaa television ääressä. Kroppa käy ylikierroksilla pitkään opetusiltoina. Nyt pitäisi saada tanssihypetystä vähän laantumaan, jotta saisin kunnolla unen päästä kiinni.

Oikeastaan aikas hyvä päivä

Pientä pinnan kiristymistä on havaittavissa. Monta asiaa samanaikaisesti mietittävänä ja suunniteltavana, mutta tunteja turhan vähän.

Onneksi välillä on päiviä, joista tulee hyvä mieli. Tämän päivän kolme kohokohtaa:

Olen tänään pyrähdellyt töiden välissä Facebookissa (hyst, älkää nyt muistuttako, että kiireisempääkin tekemistä olisi ollut): olen kutsunut ystäviä, hyväksynyt ystäväpyyntöjä ja vaihtanut kuulumisia. Verkostoituminen on hauskaa.

Tapasin tänään yhden vanhan ystäväni pitkästä aikaa. Laskeskelin tuossa, että olisiko siitä seitsemän vuotta, kun viimeksi näimme kasvotusten. Kauan, yhtä kaikki. Niin ihania kuin verkkomaailma ja sähköpostit ja tekstiviestit ja blogit ovatkin, kyllä saman pöydän ääressä istumisellakin on puolensa. Oli kiva, kun kävitte!

Ja sitten tietysti päivän pallealihasten kiusaus, tanssitreenit. Meillä kerta kaikkiaan vain on niin kivaa. Tänäänkin juttu kulki aiheessa ja aiheen vierestä, ja parhaimmillaan nauroimme vedet silmissä. (Niin, ja tanssittiin me myöskin.)

Lisäksi päivän plussa: josko aina välillä olen sitä mieltä, että minulla on mainiot tenavat, niin erityisesti tänään olin sitä mieltä, että lapset olivat (ainakin osan päivästä) oikein ihania. Tämä tunne tuli siis poikkeuksellisesti jo ennen kuin jälkikasvu oli illalla nukkumassa.

Syitä olla tyytyväinen

Tänään oli taas sellainen päivä, ettei paljon pahemmaksi voi mennä. On siis oikea hetki kaivella esiin sisäinen optimistini, jolle synkimmässäkin pilvessä on hopeareunus. No niin, aloitetaanpa. “Minun on syytä olla tyytyväinen elämääni, sillä…

… tällaisia päiviä ei ole usein. Ei voi olla. Eihän?” (Kutsutaanpa optimisti taas takaisin. Ihan rohkeasti vaan pois sieltä sohvan alta. Nooooin, hyvä.)

… tällaisetkin päivät loppuvat joskus. Pian?” (Kuulehan optimisti, hengitetäänpä syvään ja hymyillään peilikuvalle ja yritetään uudestaan. Jookos?)

… koko viikko ei voi olla yhtä hankala kuin tämä päivä.” (Öh, tuota, ehkä tämä oli ainakin semioptimistinen näkökanta. Hyvä, kokeillaanko vielä?)

… ensi viikolla elämä on jo mukavampaa.” (No niin, onnistuihan se. Istu ja tassu, tässä on keksi.)

***

Oikeasti jotain hyvääkin mahtui tähän päivään: meillä oli viimeistelytreenit lauantain näytöstä varten. Ylpeänä vien ryhmäni näytökseen. Tanssit toimivat ja näyttävät hyviltä. “Minun on syytä olla tyytyväinen elämääni, sillä minulla on mahtavat ryhmät, jotka ovat tehneet tinkimättä töitä tanssien eteen.”

Tämä ei siis ollut optimisti, vaan äänessä oli tällä erää realisti.

Selkenevää, sisäisesti

Kun moni asia vaatii yhtä aikaa pohdintaa ja ratkaisuja, tuppaa käymään niin, ettei ratkaisua synny ensimmäiseenkään.

Tänään kävin nauttimassa aurinkoisesta syyssäästä ja vähälehtisistä puista, ja murehdin siinä sivussa aikataulutusongelmia. Koko hieno palapeli sotkeutui aina siihen, etten tiennyt, löytyisikö vapaata salia tahi sopiiko aikataulu tanssijoille. Jostain päin oli ryhdyttävä purkamaan vyyhtiä, joko salista tai ihmisistä.

Aloitin skenaariosta yksi ja salitilanteesta: kas, se oli vapaa. Sitten siirryin ihmisiin: hei, suunnitelmani sopii tanssijoillekin. Näin sisäiseen kaaokseeni tuli pieni, selkeä kohta.

Lähipäivinä saisi selkiintyä samaa tahtia.