Merkinnät teemasta 'yrittäjä'

Markkina(talous)hinnat

Kun olin pieni, kotipaikkakunnallani oli kaksi kertaa vuodessa isot kaksipäiväiset markkinat. Markkinoilla myytiin paljon kaikkea krääsää, ja siellä oli aivan ihana kierrellä kojulta toiselle ja ihmetellä tavaroita. Olinkin aivan innoissani, kun kesäisin vierailin isovanhempieni luona, ja siellä oli toripäivä kahdesti maanantaisin ja torstaisin. Markkinahumua joka viikko!

Tänään olivat paikalliset marrasmarkkinat nuorisoseurantalolla. Pohdin aiemmin, että pitäisikö lähteä sinne myymään koruja, mutta tulin siihen tulokseen, ettei kannata: kukaan ei osta markkinoilla minulta mitään, koska hintani ovat liian korkeat.

Kävin pikaisesti pyörähtämässä markkinapaikalla ja katsastamassa tarjontaa ja hintatasoa. Juuri niin kuin arvelinkin – käsitöitä oli pilvin pimein, leipomuksia runsaasti ja muutamalla pöydällä oli myös koruja.

Lähes kaikki hinnat olivat polkuhintoja.

Paluumatkalla harjoitin yrittäjäkasvatusta ja selostin lapselleni, miksi villasukkia ei voi myydä viitosella eikä kympilläkään. Laskimme materiaalien hinnan ja kutomiseen kuluvan ajan. Lapsi oivalsi ihan itse myös sen, että villasukkavarastokin maksaa: kudotuissa villasukissa on kiinni sekä materiaalia että työaikaa.

***

Ymmärrän toki, että monet ihmiset ovat iloisia, kun saavat kutoa kasoittain villasukkia ja huiveja ja saavat niistä sitten lisää lankarahaa, kun myyvät ne muutamalla eurolla. Useimpien villasukkien hinta liikkui noin 8–10 eurossa, suurin pyyntihinta taisi olla 15 euroa.

Nopeallakin kutojalla menee aikuisen villasukkien kutomiseen monta tuntia, paksusta langasta toki vähemmän kuin ohuesta. Jos 15 euron sukkiin on huvennut Novitan Seiskaveikkaa 3,50 euron edestä, jää käpälään 11,50 euroa. Tuntipalkkaa en rohkene edes käydä miettimään.

***

Myyn omia korujani ja muita käsityötuotteitani yrittäjänä. Myyntihintaan sisältyy materiaalien lisäksi yhtä sun toista kulua, maksua ja veroa, omasta palkastani puhumattakaan. Ei puhettakaan, että lähtisin myymään tuotteita hinnalla, joka niukin naukin kattaa materiaalikulut.

Vaikka ihmiset kulkevat polkuhintojen perässä, he silti hokevat, että “hyvää ei saa halvalla”. Jos hyvä tuote – tai palvelu – on liian edullinen, sitä arvostaa vähemmän kuin hinnakkaampaa. Toisaalta jos hinta on liian kova, ostos jää tekemättä.

Juuri sen sopivan hinnan löytäminen onkin sitten jotain muuta kuin pelkkää matematiikkaa.

Markkinointiviestinnän perusteita

Kun olin aikoinaan lähdössä vaihto-oppilaaksi, meille painotettiin, että olemme Suomen käyntikortteja maailmalla. Olemme monille ihmisille elämän ainoa kontakti Suomeen. Jos teemme hyvän vaikutuksen, nämä ihmiset muistavat Suomea hyvällä. Jos teemme huonon vaikutuksen, Suomi yhdistyy näiden ihmisten mielissä aina ikäviin asioihin.

Vaihtarivuoden aikana tuskin asiaa paljon ajattelin. Pyrin käyttäytymään fiksusti ja asiallisesti, kuten yleensäkin, mutta eihän kukaan jaksa olla 365 vuorokautta parhaalla mahdollisella käytöksellä. Silti: tein parhaani, vaikken ehkä niinkään Suomen nimissä kuin omissani.

***

Nykyisin olen oman firmani kävelevä käyntikortti. Missä tahansa kuljenkaan, edustan aina paitsi henkilökohtaista itseäni myös toiminimeäni.

Olen monessa yhteydessä myös Seitsemän Hunnun Tanssi ry:n käyntikortti, sillä olen toiminut yhdistyksen jäsenlehden päätoimittajana 12 vuotta. Samoin edustan Tanssiyhdistys Sahara ry:tä, jonka puheenjohtaja olen. Tai ylipäänsä mitä tahansa järjestöä, jonka jäseniin kuulun.

Monille kohtaamilleni ihmisille olen luonut kuvaa suomen kielen ammattilaisista (anteeksi kollegat, se kuva on väkisinkin aika pilkuntarkka), laulujentekijöistä ja näytelmien kirjoittajista. Olen kertonut, mitä on itämainen tanssi, millaisia ovat käsintehdyt korut ja hopeaketjut, mitä on ykköstyypin diabetes. Noin lähtiäisiksi.

***

Yrittäjäkurssilla olemme keskustelleet siitä, millaisen imagon yrittäjä tekemisillään ja sanomisillaan saa aikaiseksi. Samaa asiaa puntaroivat tuhannet nettisivustot, jotka pohtivat nettisivujen, blogien, Twitterin ja Facebookin käyttöä markkinointikanavina.

Minut löytää netistä. Liikun foorumeilla, kirjoitan Twitteriin usammankin profiilin alla, kommentoin Facebookissa ihmisten statuksia. Kirjoitan muutamaan blogiin, minulla on lukuisia nettisivustoja eri tarpeisiin.

Mutta olen koko ajan – paitsi hyvin valikoidussa seurassa – kieli keskellä suuta: mitä kerron, miten kerron, miksi kerron. Kun oikein kiukuttaa, kirjoitan mutta deletoin ennen julkaisua. Pyrin toimimaan niin, etten tee tietoisesti hallaa yhdellekään viiteryhmälleni.

Myönnettäköön, että se tarkoittaa, että kaikista hauskimmat letkautukset, terävimmät kommentit ja piikikkäimmät vastaukset usein deletoituvat. Ehkä jäljelle jää vain latistuneita ajatuksia ja tylsiä sanoja, joilla täytän virtuaalimaailman.

Uskon silti vahvasti, että pitemmän päälle parempi vaihtoehto on jättää ne kiukuspäissään kirjoitetut viestit, tweetit ja blogimerkinnät kirjoittamatta. Yrityskuva tuskin paranee, jos yrittäjä ryhtyy sohimaan sanan säilällä sinne ja tänne.

Loma-aivojen anatomia

Pidin lomaa. Pistin koneet kiinni, nakkasin kännykän pois korvien ulottuvilta ja keskitin ajatukseni intensiivisesti ihan kaikkeen muuhun paitsi työhön.

Ensimmäiset päivät olivat aikamoista tuskaa. Stressaaminen on leipälajini, ja aivot pyrkivät murehtimaan yhtä sun toista asiaa, vaikkei minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni olisi asioiden tilaa miksikään muuttanut – eikä se stressaaminenkaan.

Neljän, viiden päivän päästä alkoi jo vähän helpottaa, ja pikkuhiljaa mielen pohjalta löytyi innostusta ja inspiraatiota niihin kahteen asiaan, joilla olin päättänyt lomani täyttää: kirjoihin ja käsitöihin.

***

Viikon hiljaisuuden jälkeen alkoi jo hymyilyttää, ja loma alkoi tuntua lomalta.

Innostuin testaamaan sen seitsemää pitsineulesorttia, kun metsästin pariin lankaan sopivia neulemalleja. Nautin kiireettömyydestä ja ohjelman puutteesta. Mikä tänään huvittaisi? Mitä tehtäisiin? Vai ollaanko vain ja luetaan? Aika usein päädyttiin kirjojen pariin.

***

Eilisen asennoiduin siihen, että loma on lopuillaan ja tällä viikolla täytyy alkaa taas työnteko. Kaivoin esille kännykän ja sain kirjoitettua yhden tekstiviestin.

Tänään aamulla avasin tietokoneen ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon. Sain kirjoitettua pari kolme sähköpostiviestiä. Meinasi jo työstressi yllättää loma-aivot, mutta onneksi illalle oli ohjelmaa: otin varaslähdön heinäkuun tanssitunteihin ja pidin ensimmäiset Speli-treenit. Tulin kotiin stressittömänä ja hyvillä mielin.

***

En ole enää lomalla, mutten ole ihan töissäkään.

Loma tuntui lyhyeltä. Nyt ymmärrän, miksi sanotaan, että lomaa olisi hyvä viettää kolme neljä viikkoa yhtä soittoa. Aivoja ei saa käännettyä työvaihteelta loma-asentoon yhdessä yössä – minulta meni viikko.

Ei minulla ole mahdollisuutta pitää neljän viikon lomaa. Tarkoitus on kuitenkin tehdä heinäkuu lyhennettyä työpäivää, osan aikaa toivottavasti myös lyhennettyä työviikkoa. Tosin tuossa keväällä työpäivät olivat välillä lähempänä 20 tuntia ja työviikkoon yritin epätoivoisesti tunkea kahdeksaa päivää, joten niistä mitoista lyhentämisen pitäisi onnistua kivuttomasti.

***

Puikoilla on konttineuletta ja villatakkia; aion testata lisää pitsimalleja neulepuseroani varten, kenties aloitella jotain mukavaa huivia. Pengon läpi kangasvarastoni ja linnoittaudun ompelukoneen ääreen.

Lomaa varten lainasin vajaan metrin pinon kirjoja, siitä on vielä lukematta yli puolet. Lapsille luen ääneen Tarinaa vailla loppua, sekin on tarkoitus päästä tässä kuussa siihen ihan oikeaan loppuun saakka.

Päätin lomalla, että heinäkuu on korukuukausi. Ajattelin ottaa tavoitteekseni tehdä korun päivässä. En ole yksin suunnitelmineni: Inkku oli jo ehtinyt pistää idean sanalliseen muotoon saakka. Tarkoitus on siis tarttua ÄHH*-projektiin. (Älkää nyt kuitenkaan odottako, että minä saan koko projektin blogiin raportoitua, kuvien kera ainakaan.)

***

Huomenna kirjoitan heinäkuun työlistan ja aikataulutan sen. Korkeintaan neljän tunnin työpäiviä, ja viikonloppuisin työkielto. Tai arkipäivinä, sama kai tuo. Kunhan ehdin välillä heittäytyä pihamaalle löhöilypeiton päälle, auringonvarjon alle lukemaan kirjaa tai katselemaan, kun lapset puhaltelevat saippuakuplia.

Heinäkuussa hiipivä työstressi selätetään saman tien.

*ÄHH = älä hilloa helmiäsi

Kolmannes tutkintoa

Keskenkasvuisena kävin musiikkiopistoa, tarkemmin ottaen musiikkikoulun puolta. Siellä suoritettiin tutkintoja: teoria, YMT, 1/3, 2/3…

Musiikin teoria ja säveltapailu oli kivaa ja tentit helppoja, kun teorian osasi. YMT eli yleinen musiikkitieto kävi jo työstä: siinä piti tunnistaa koko joukko klassisen musiikin tyylisuuntia ja kappaleita ääninäytteiden perusteella.

Musiikkikoulun soittotutkintoja oli kolme kappaletta. Jokaisessa piti soittaa ainakin raadin pyytämät asteikot, jokin ennalta harjoiteltu kappale (vai peräti yksi etydi ja yksi “oikea” kappale?) sekä prima vista (ital. ‘ensi näkemältä’) -tehtävä. Prima vistassa annettiin nuotit, joita sai hetken tutkia, ja sen jälkeen nuottinäyte piti soittaa tasaisessa tempossa mahdollisimman virheettömänä.

***

Koska minusta ei klassista muusikkoa – siihenhän 1980-luvun musiikkiopiston opetussuunnitelma tähtäsi – olisi saanut koulittua millään, en erityisesti loistanut musiikkitutkinnoissa. Soittotekniikkani oli yksinkertaisesti liian heikko, aktiivisesta harjoittelusta huolimatta. Skaalat sinänsä sujuivat, kun niitä olin aikani kotona tahkonnut, mutta se valmiiksi harjoitellun kappaleen soittaminen oli aina nyanssitonta läpisoittoa – siitäkin huolimatta, että minä kyllä harjoittelin, välillä tosi paljonkin.

Kieroutunutta kyllä, minun vahva lajini oli prima vista. Aktiiviisina soittovuosina (ja niiden jälkeenkin) soittelin omaehtoisesti läpi kasoittain nuotteja, ja siinä nuotinlukutaito kehittyi väistämättä. Soitonopettajani havaitsivat, että jos soitin prima vistana kappaleen hyvin, siitä saattoi harjoittelulla saada ihan siedettävän, mutta jos se prima vistana meni päin seiniä, sitä ei kannattanut ottaa harjoiteltavaksi ollenkaan.

Soittotutkinnoista sain säännöllisesti keskinkertaisia arvosanoja, mutta prima vista -osioiden arviot olivat poikkeuksetta kiitettävää ja erinomaista. 2/3-tutkintojen jälkeen totesin, että klassisen musiikin soittaminen ei ole minun leipälajini, ja siirryin niihin musiikin osa-alueisiin, jotka minulle paremmin soveltuivat – esimerkiksi nuottien läpisoitteluun.

***

Toistaiseksi viimeiset musiikin tentit tulivat vastaan yliopiston yleisen musiikkitieteen opinnoissa. Sielläkin teoria oli ihan kivaa, mutta musiikintuntemuksen tentteihin valmistautuminen kävi työstä.

Klassisen musiikin helmet olivat jollain tapaa tuttuja vanhastaan, mutta esimerkiksi jazzissa oli suuntauksia (vaikkapa free jazz), joista en saanut minkään valtakunnan tolkkua, siitä puhumattakaan, että olisin muistanut kappaleiden nimiä.

Ne tentit eivät olleet yliopistoaikojeni huippusuorituksia, mutta tulipahan tentittyä ja opiskeltua.

***

Tänään oli yrittäjäkoulutuksen näyttökoe 1/3. Sitä varten ei tarvinnut lurittaa skaaloja iltatolkulla, opetella vastauksia knoppikysymyksiin tai ylipäänsä päntätä päähän vieraita asioita. Valmistauduin pohtimalla, täyttämällä muutamia ajatuksia selventäviä kysymyslomakkeita sekä laatimalla mindmapin (jota myös miellekartaksi kutsutaan – oppisinkohan minäkin vielä luontevasti puhumaan miellekartoista?).

Ykkösosio oli sinällään helppo juttu, kaksi seuraavaa vaativat enemmän konkreettista puurtamista. Kakkososioon tarvitaan kirjallinen liiketoimintasuunnitelma lukuineen päivineen. Siinä on urakkaa kesän vapaahetkiin.

Näistä näyttökokeista, pahus vieköön, puuttuu prima vista.

Reiru kampanja

Etelä-Pohjanmaan yrittäjät on käynnistänyt monien muiden yrittäjäjärjestöjen tapaan kampanjan, jonka voimalla mennään taantuman yli.

Minäkin kävin osallistumassa kampanjaan viime viikolla. Tähän päivään mennessä mukana on jo 193 eteläpohjalaista yritystä.

Kampanjan teemalauseessa käytetty murre tosin kalahtaa korvaan. Näillä seuduinhan ollaan vielä oikeastaan siirtymämurteen alueella eikä puhuta niin leviää kuin lännempänä. Vaikka ärrää pukkaa vähän joka sanaan, ei silti tulisi mieleenkään puhua “reirusta”.