Epätoivon ja onnen huokauksia
Sundayjakelun osoitteena kirjat, kirjoittaminen, opehommat
Rytisalo, Minna – Kinnunen, Tommi: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. 458 s.
Vasta perjantaina sain kirjastosta syksyn uunituoreen keskustelunherättäjän, Huokauksia luokasta -kirjan, jossa kaksi lukion äidinkielenopettajaa ja kirjailijaa pohtii kirjeissään lukion mullistuksia sekä kirjoittamista elämäntapana ja osana ammatti-identiteettiä.
Olin etukäteen kuullut eräiltä kollegoilta, että tämän teoksen lukeminen on raskas lukukokemus. Ymmärrän, miksi se voi sellainen olla: kun lukion ja koko opetusjärjestelmän rakenteelliset ongelmat sekä opettajien uupumus nostetaan näin tarkkasilmäisesti esiin, teksti voi aiheuttaa tunteen siitä, ettei tästä kaikesta voi millään selvitä – ei opettajana, joka haluaa tehdä parhaansa, eikä edes sellaisena, joka tyytyy seiskan arvoiseen työpanokseen, kuten monet tahot työtaakan alle kaatuvia ohjeistavat.
Minulle tämän teoksen lukeminen oli kevyttä ja palkitsevaa. Tuli samanlainen olo kuin aikoinaan, kun olin pitkään pohdiskellut, miten syvien lihasten pito toimii, ja sitten tartuin Marja Putkiston Method Putkisto -teokseen ja hän antoi sanat sille, minkä jo tiesin, mutten tiennyt, tiesinkö oikeasti, koska ne ajatukset olivat vain minun päässäni, minun omaa järkeilyäni ja siksi mahdollisesti pelkkää mutua.
Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen sanoittavat kaiken sen, mitä olen viime vuosina miettinyt, osoittavat, etten ole yksin, että ajatukseni eivät ole pelkkää mutuilua, vaan kaikelle sille on pohja, syy ja selitys. Että minä en ole väärässä.
Huokauksia luokasta -kirja antoi minulle tunteen, että minut on nähty, kuultu ja ymmärretty. Vaikka työni ja elämäni konteksti on monelta osin erilainen kuin Rytisalolla ja Kinnusella, yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia: olen lukio-opettaja ja opetan äidinkieltä (vaikka pääasiallinen toimikenttäni on lukiolaisten kirjoittamisen opetuksessa), kirjoitan vakavissani ja päämäärätietoisesti työn ohessa (vaikkei minulla ole plakkarissa julkaistuja menestysteoksia), ja tunnistan uupumuksen, jota omalta osaltaan on ollut aiheuttamassa lukio-opettajan työnkuvan paisuminen opettamisesta psykologiksi ja sosiaalityöntekijäksi (josko se, mikä sai minut menemään itkien työterveyteen, oli ensin välilevytyrän aiheuttama halvaannuttava kipu ja sen jälkeen kroonistunut unettomuus, joka lähti korjaantumaan vaihdevuosidiagnoosin ja hormonikorvaushoidon myötä).
Olen niin usein sanonut, että Opetushallitus, opetusministeriö, media ja omaa kouluangstiaan purkavat aikuiset eivät ymmärrä, mikä kaikki tässä kokonaisuudessa mättää, mutta me opettajat näemme sen joka päivä. Jokainen opetusministeri on vuorotellen osoittanut, kuinka vähän he ymmärtävät koulutusjärjestelmän arjesta, siitä mitä luokkahuoneissa tapahtuu, kuinka ulkoiset rakenteet heikentävät opetusta ja loputtomat byrokraattiset vaateet syövät opettajien jaksamista. Lukion pahimmat viholliset ovat OPH, YTL ja LOPS, joista yksikään ei ole realistisesti jalat maassa ja mukana meitä ympäröivässä arjessa, vaan jokainen niistä koettaa nousta tasolle, jota määrittää milloin minkäkinmoinen idealismi. Eikä siinä mitään: idealisti minäkin olen – idealisti, strukturalisti ja eskapisti – mutta juuri niin paljon realisti, että tajuan, ettei maailma rakennu pelkistä sotkanmunista, että kumuloituvat tiedot ja taidot vaativat vahvoiksi muuratut perustukset.
Sen lisäksi, että kirja sanoitti ajatuksiani opetustyöstä ja sen kuormittavuudesta (ei se opetus, vaan kaikki se muu sälä, joka opettajan pitäisi näppärästi hoitaa siinä ohessa), se puhui tärkeitä sanoja uupumisesta, sen tunnistamisesta, siitä miten oma jaksaminen murenee kokonaiskuormituksen alle. Ja siihen päälle kaikki ne kauniit sanat kirjoittamisesta ja sen helppoudesta ja vaikeudesta, siitä miten sanoilla luodaan todellisuuksia ja rakennetaan maailmoja ja kohdataan oma keskeneräisyys kirjoittajana. Kaiken ohessa kirja onnistui antamaan rohkeutta ja voimaa omaan kirjoittamiseen, vertaistukea siinä, miten taitavaa nuorallakävelyä joutuu harrastamaan, kun yrittää yhdistää itsessään useampia puolia: päivätyön, perhe-elämän ja luovuuden.
Väkisinkin jään miettimään, miten onnellisessa asemassa olen: pärjäisinkö äidinkielenopettajana, joka olisi joutunut viime vuodet ottamaan haltuun uutta LOPSia? Työni etuna on se, että opetan pääasiassa erilaisia kirjoittamisen taitoja, minulla on pienet ryhmät ja jatkuvasti palkitseva työ. Varsinaisessa opetustyössäni olen hyvä, mutta en pärjää siinä oheissälässä, mitä työ meiltä vaatii. Kaikki se muu syö voimavaroja: oppimisvaikeuksien kanssa vielä pärjää, vaikka minulta puuttuvat kaikki erityisopettajan taidot, mutta kun huoli opiskelijoiden jaksamisesta kuormittaa omaa vapaa-aikaa, siirrytään kauas siitä, mitä työn pitäisi olla. Työ on alkanut lipua väkisin täyttämään valveillaoloaikaa aina siihen pisteeseen saakka, että olen joutunut opettelemaan rajojen vetämistä: kuuden jälkeen illalla en enää ole tavoitettavissa. Työnteko toki jatkuu, koska eivät ne oppitunnit itse itseään valmistele, mutta tämä “24/7 tavoitettavissa ja valmiina reagoimaan” -maailma syö voimat. Pärjäsin multitaskaajana hyvin viime vuosiin asti, nyt tarvitsen keskittymisrauhaa.
Huokauksia luokasta on teos, joka pitäisi lukea jokaisen, jonka elämään koulu ja opetus liittyvät tavalla tai toisella. Opettajille se toimii vertaistukena; koululaisten ja opiskelijoiden vanhemmille, koulutuksen suunnittelijoille ja järjestäjille sekä politiikassa struktuureja rakentaville se avaa koulutusjärjestämäämme ja toivottavasti silmiä sille, miten mahdottomiksi koululle esitetyt vaatimukset ovat menneet. Opetusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) sanoi STT:n haastattelussa (HS 11.8.), että koulussa on panostettava perustaitoihin, kuten lukemiseen, laskemiseen ja kirjoittamiseen. Henriksson nostaa esille koulukuraattorien ja erityisopettajien tarpeen ja muistuttaa, että opettajien pitää saada keskittyä opettamiseen. Järjen sanoja, lopultakin! Kunpa tämä oikeasti reaalistuisi perusopetuksessa, sillä kaikki hyvä, mikä tapahtuu vuosiluokilla 0–9, sataa loppujen lopuksi meidän lukio-opettajien laariin, muista jatko-opinnoista ja koko yhteiskunnasta puhumattakaan.
Eikä minua lukio-opettajana yhtään haittaisi, jos saisin oikeasti käyttää aikani ja voimavarani oppiaineiden sisältöjen opettamiseen sen sijaan, että joudun olemaan kaikkien alojen asiantuntija, monitoimimaakari, jonka pitäisi kyetä korjaamaan kaikki se, minkä joku huomaa yhteiskunnassa rikki olevan. En pysty loihtimaan lisää tunteja vuorokauteen sen paremmin itselleni kuin opiskelijoille, ja vaikka kuinka tiivistäisin opetustahtia, opiskelijat eivät opi yhtään sen nopeammin eivätkä siirry ylioppilaslakki päässään seuraaviin elämänvaiheisiin rahtuakaan ikävuosiaan kypsempinä ja valmiimpina. Keskimäärin yhdeksäntoistavuotias ylioppilas on vasta yhdeksäntoista, ei hänellä kuulu olla kolmikymppisen maailmankatsomusta tai osaamista – eikä vastavalmistuneen ylioppilaan kuulu olla niin uupunut, että pelkkä ajatus opintojen jatkamisesta tuntuu mahdottomalta.
Suojellaan sitä pääomaa, mikä meillä yhteiskuntana on (enkä tarkoita tällä rahaa).
P.S. Kiitos Tommi Kinnuselle, joka antoi synninpäästön siitä, ettei kaikkien opettajien ole pakko haikailla paperiajan perään. Jokainen, joka on seurannut taisteluani erilaisten papereiden tallessapitämisen parissa tai yrittänyt saada selvää hieroglyfeistäni (joita en kykene itsekään tulkitsemaan), ymmärtää, miksen ikinä kirjoita mitään käsin paperille, jos voin sen välttää. Minulle tietokoneiden käyttö opetuksessa, sähköiset esitysmateriaalit ja se, että opiskelijat kirjoittavat tekstinsä koneella, ovat parasta, mitä opetukselle on tapahtunut omien kouluvuosieni jälkeen. Väitän, että opettajani olisivat läpi peruskoulun, lukion ja yliopiston arvostaneet, jos olisivat saaneet kaiken kirjoittamani nätteinä printteinä eikä luvalla sanoen persoonallisella käsialallani kelloa vastaan riipustettuna. Ymmärrän, ettei digitalisaatio ole yhtä autuas kaikille, enkä aio ryhtyä kiistelemään käsinkirjoittamisen vaikutuksesta aivojen ja ajattelun kehitykseen. Haluan vain sanoa, että joskus on vaikea olla nörtti, jolle tietotekniikka on korvaamaton apuväline, kun samaan aikaan pidetään kovaa ääntä siitä, miten digilaitteet syövät kyvyn ajatella. Ei syypää ole väline, vaan se, mihin laitetta käytetään.
(Mainittakoon vielä, että ilman postskriptumia tässä tekstissä on yhtä paljon merkkejä kuin suositusmittaisessa äidinkielen ylioppilaskokeen kirjoitustaidon vastauksessa. Onnea vain niille nuorille, jotka ovat keplotelleet yläkoulunsa lukematta kirjoja tai kirjoittamatta kahta riviä pidempiä vastauksia.)