Epätoivon ja onnen huokauksia

Rytisalo, Minna – Kinnunen, Tommi: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. 458 s.

Vasta perjantaina sain kirjastosta syksyn uunituoreen keskustelunherättäjän, Huokauksia luokasta -kirjan, jossa kaksi lukion äidinkielenopettajaa ja kirjailijaa pohtii kirjeissään lukion mullistuksia sekä kirjoittamista elämäntapana ja osana ammatti-identiteettiä.

Olin etukäteen kuullut eräiltä kollegoilta, että tämän teoksen lukeminen on raskas lukukokemus. Ymmärrän, miksi se voi sellainen olla: kun lukion ja koko opetusjärjestelmän rakenteelliset ongelmat sekä opettajien uupumus nostetaan näin tarkkasilmäisesti esiin, teksti voi aiheuttaa tunteen siitä, ettei tästä kaikesta voi millään selvitä – ei opettajana, joka haluaa tehdä parhaansa, eikä edes sellaisena, joka tyytyy seiskan arvoiseen työpanokseen, kuten monet tahot työtaakan alle kaatuvia ohjeistavat.

Minulle tämän teoksen lukeminen oli kevyttä ja palkitsevaa. Tuli samanlainen olo kuin aikoinaan, kun olin pitkään pohdiskellut, miten syvien lihasten pito toimii, ja sitten tartuin Marja Putkiston Method Putkisto -teokseen ja hän antoi sanat sille, minkä jo tiesin, mutten tiennyt, tiesinkö oikeasti, koska ne ajatukset olivat vain minun päässäni, minun omaa järkeilyäni ja siksi mahdollisesti pelkkää mutua.

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen sanoittavat kaiken sen, mitä olen viime vuosina miettinyt, osoittavat, etten ole yksin, että ajatukseni eivät ole pelkkää mutuilua, vaan kaikelle sille on pohja, syy ja selitys. Että minä en ole väärässä.

Huokauksia luokasta -kirja antoi minulle tunteen, että minut on nähty, kuultu ja ymmärretty. Vaikka työni ja elämäni konteksti on monelta osin erilainen kuin Rytisalolla ja Kinnusella, yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia: olen lukio-opettaja ja opetan äidinkieltä (vaikka pääasiallinen toimikenttäni on lukiolaisten kirjoittamisen opetuksessa), kirjoitan vakavissani ja päämäärätietoisesti työn ohessa (vaikkei minulla ole plakkarissa julkaistuja menestysteoksia), ja tunnistan uupumuksen, jota omalta osaltaan on ollut aiheuttamassa lukio-opettajan työnkuvan paisuminen opettamisesta psykologiksi ja sosiaalityöntekijäksi (josko se, mikä sai minut menemään itkien työterveyteen, oli ensin välilevytyrän aiheuttama halvaannuttava kipu ja sen jälkeen kroonistunut unettomuus, joka lähti korjaantumaan vaihdevuosidiagnoosin ja hormonikorvaushoidon myötä).

Olen niin usein sanonut, että Opetushallitus, opetusministeriö, media ja omaa kouluangstiaan purkavat aikuiset eivät ymmärrä, mikä kaikki tässä kokonaisuudessa mättää, mutta me opettajat näemme sen joka päivä. Jokainen opetusministeri on vuorotellen osoittanut, kuinka vähän he ymmärtävät koulutusjärjestelmän arjesta, siitä mitä luokkahuoneissa tapahtuu, kuinka ulkoiset rakenteet heikentävät opetusta ja loputtomat byrokraattiset vaateet syövät opettajien jaksamista. Lukion pahimmat viholliset ovat OPH, YTL ja LOPS, joista yksikään ei ole realistisesti jalat maassa ja mukana meitä ympäröivässä arjessa, vaan jokainen niistä koettaa nousta tasolle, jota määrittää milloin minkäkinmoinen idealismi. Eikä siinä mitään: idealisti minäkin olen – idealisti, strukturalisti ja eskapisti – mutta juuri niin paljon realisti, että tajuan, ettei maailma rakennu pelkistä sotkanmunista, että kumuloituvat tiedot ja taidot vaativat vahvoiksi muuratut perustukset.

Sen lisäksi, että kirja sanoitti ajatuksiani opetustyöstä ja sen kuormittavuudesta (ei se opetus, vaan kaikki se muu sälä, joka opettajan pitäisi näppärästi hoitaa siinä ohessa), se puhui tärkeitä sanoja uupumisesta, sen tunnistamisesta, siitä miten oma jaksaminen murenee kokonaiskuormituksen alle. Ja siihen päälle kaikki ne kauniit sanat kirjoittamisesta ja sen helppoudesta ja vaikeudesta, siitä miten sanoilla luodaan todellisuuksia ja rakennetaan maailmoja ja kohdataan oma keskeneräisyys kirjoittajana. Kaiken ohessa kirja onnistui antamaan rohkeutta ja voimaa omaan kirjoittamiseen, vertaistukea siinä, miten taitavaa nuorallakävelyä joutuu harrastamaan, kun yrittää yhdistää itsessään useampia puolia: päivätyön, perhe-elämän ja luovuuden.

Väkisinkin jään miettimään, miten onnellisessa asemassa olen: pärjäisinkö äidinkielenopettajana, joka olisi joutunut viime vuodet ottamaan haltuun uutta LOPSia? Työni etuna on se, että opetan pääasiassa erilaisia kirjoittamisen taitoja, minulla on pienet ryhmät ja jatkuvasti palkitseva työ. Varsinaisessa opetustyössäni olen hyvä, mutta en pärjää siinä oheissälässä, mitä työ meiltä vaatii. Kaikki se muu syö voimavaroja: oppimisvaikeuksien kanssa vielä pärjää, vaikka minulta puuttuvat kaikki erityisopettajan taidot, mutta kun huoli opiskelijoiden jaksamisesta kuormittaa omaa vapaa-aikaa, siirrytään kauas siitä, mitä työn pitäisi olla. Työ on alkanut lipua väkisin täyttämään valveillaoloaikaa aina siihen pisteeseen saakka, että olen joutunut opettelemaan rajojen vetämistä: kuuden jälkeen illalla en enää ole tavoitettavissa. Työnteko toki jatkuu, koska eivät ne oppitunnit itse itseään valmistele, mutta tämä “24/7 tavoitettavissa ja valmiina reagoimaan” -maailma syö voimat. Pärjäsin multitaskaajana hyvin viime vuosiin asti, nyt tarvitsen keskittymisrauhaa.

Huokauksia luokasta on teos, joka pitäisi lukea jokaisen, jonka elämään koulu ja opetus liittyvät tavalla tai toisella. Opettajille se toimii vertaistukena; koululaisten ja opiskelijoiden vanhemmille, koulutuksen suunnittelijoille ja järjestäjille sekä politiikassa struktuureja rakentaville se avaa koulutusjärjestämäämme ja toivottavasti silmiä sille, miten mahdottomiksi koululle esitetyt vaatimukset ovat menneet. Opetusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) sanoi STT:n haastattelussa (HS 11.8.), että koulussa on panostettava perustaitoihin, kuten lukemiseen, laskemiseen ja kirjoittamiseen. Henriksson nostaa esille koulukuraattorien ja erityisopettajien tarpeen ja muistuttaa, että opettajien pitää saada keskittyä opettamiseen. Järjen sanoja, lopultakin! Kunpa tämä oikeasti reaalistuisi perusopetuksessa, sillä kaikki hyvä, mikä tapahtuu vuosiluokilla 0–9, sataa loppujen lopuksi meidän lukio-opettajien laariin, muista jatko-opinnoista ja koko yhteiskunnasta puhumattakaan.

Eikä minua lukio-opettajana yhtään haittaisi, jos saisin oikeasti käyttää aikani ja voimavarani oppiaineiden sisältöjen opettamiseen sen sijaan, että joudun olemaan kaikkien alojen asiantuntija, monitoimimaakari, jonka pitäisi kyetä korjaamaan kaikki se, minkä joku huomaa yhteiskunnassa rikki olevan. En pysty loihtimaan lisää tunteja vuorokauteen sen paremmin itselleni kuin opiskelijoille, ja vaikka kuinka tiivistäisin opetustahtia, opiskelijat eivät opi yhtään sen nopeammin eivätkä siirry ylioppilaslakki päässään seuraaviin elämänvaiheisiin rahtuakaan ikävuosiaan kypsempinä ja valmiimpina. Keskimäärin yhdeksäntoistavuotias ylioppilas on vasta yhdeksäntoista, ei hänellä kuulu olla kolmikymppisen maailmankatsomusta tai osaamista – eikä vastavalmistuneen ylioppilaan kuulu olla niin uupunut, että pelkkä ajatus opintojen jatkamisesta tuntuu mahdottomalta.

Suojellaan sitä pääomaa, mikä meillä yhteiskuntana on (enkä tarkoita tällä rahaa).

P.S. Kiitos Tommi Kinnuselle, joka antoi synninpäästön siitä, ettei kaikkien opettajien ole pakko haikailla paperiajan perään. Jokainen, joka on seurannut taisteluani erilaisten papereiden tallessapitämisen parissa tai yrittänyt saada selvää hieroglyfeistäni (joita en kykene itsekään tulkitsemaan), ymmärtää, miksen ikinä kirjoita mitään käsin paperille, jos voin sen välttää. Minulle tietokoneiden käyttö opetuksessa, sähköiset esitysmateriaalit ja se, että opiskelijat kirjoittavat tekstinsä koneella, ovat parasta, mitä opetukselle on tapahtunut omien kouluvuosieni jälkeen. Väitän, että opettajani olisivat läpi peruskoulun, lukion ja yliopiston arvostaneet, jos olisivat saaneet kaiken kirjoittamani nätteinä printteinä eikä luvalla sanoen persoonallisella käsialallani kelloa vastaan riipustettuna. Ymmärrän, ettei digitalisaatio ole yhtä autuas kaikille, enkä aio ryhtyä kiistelemään käsinkirjoittamisen vaikutuksesta aivojen ja ajattelun kehitykseen. Haluan vain sanoa, että joskus on vaikea olla nörtti, jolle tietotekniikka on korvaamaton apuväline, kun samaan aikaan pidetään kovaa ääntä siitä, miten digilaitteet syövät kyvyn ajatella. Ei syypää ole väline, vaan se, mihin laitetta käytetään.

(Mainittakoon vielä, että ilman postskriptumia tässä tekstissä on yhtä paljon merkkejä kuin suositusmittaisessa äidinkielen ylioppilaskokeen kirjoitustaidon vastauksessa. Onnea vain niille nuorille, jotka ovat keplotelleet yläkoulunsa lukematta kirjoja tai kirjoittamatta kahta riviä pidempiä vastauksia.)

Tarua ihmeellisempää

”En pystyisi ikinä kirjoittamaan romaania, koska minulla ei ole mielikuvitusta”, sanovat tuttavani, jotka eivät itse kirjoita. Höpönlöpön. Ei romaanin tai lyhyemmän fiktiivisen tekstin kirjoittamiseen tarvita mielikuvitusta – ei edes siinä tapauksessa, että kirjoittaa fantasiaa, tieteiskirjallisuutta tai vaikkapa paranormaalia kauhua.

Tämä meidän maailmamme tarjoaa sellaisia juonenkäänteitä, joiden rinnalla rajattominkin mielikuvitus jää toiseksi. Kun selaa päivälehtien otsikoita, lukee pääuutissivujen ykkösuutiset ja uppoutuu viikon kuumimpia uutisia taustoittaviin artikkeleihin, syntyy aina ripakopallinen uusia teksti-ideoita. Viime vuosina elävä elämä on antanut aineistoa yhtä lailla dekkareihin, trillereihin kuin dystopioihin, mutta siinä sivussa erityisesti poliittiset uutiset kotimaasta ja maailmalta tarjoavat valmiita juonikuvioita surkuhupaisiin komedioihin ja farsseihin.

Mutta on sitä osattu ennenkin. Viime vuosisadan puolivälin jälkeen on murskattu muureja, hajotettu valtioliittoja, maat ovat itsenäistyneet ja kipuilleet itsenäistymisen kanssa. Ydinvoimaloita on paukahdellut, valtamerilaivoja uponnut, kuuluisuuksia kuollut ampujan luoteihin, lääkkeisiin ja laittomiin nautintoaineisiin. On käyty avaruudessa ja kuussa ja etsitty elämää tai ainakin uusia tähtiä ja planeettoja. Lankapuhelin ja faksi ovat vaihtuneet verkkoon, tietokoneet ovat pienentyneet koko huoneen laskukoneista minilaitteisiin. On ollut nousukausia ja laskusuhdannetta, erilaisia inhimillisiä katastrofeja ja välillä jopa väläyksiä ihan onnellisesta elämänmenosta.

Toki olemme uutiskanavilla saaneet säännöllisesti seurata erilaisten eksoottisten eläinten tutkimusmatkoja niille epäluontevissa elinympäristöissä. Tämän kesän jännitysnäytelmiä ovat olleet Pedro-boan houdinihenkiset seikkailut Korkeasaaressa ja Berliinin leijona, jolla luultavasti on muodonmuuttajien geenejä, koska sittemmin otus on näyttäytynyt villisian muodossa.

Ylipäätään elävä elämä tarjoilee sellaisia käänteitä, että jos ne kaikki kirjoittaisi romaaniin, kirja naurettaisiin pihalle epärealistisena ja liikaa omituisia yhteensattumia sisältävänä. Enkä tarkoita mitään seurapiirikuuluisuuksia tai tosi-tv- ja sometähtiä, joiden elämästä syntyy draamaa, vaikka kyse olisi vain pohjaanpalaneesta kaurapuurosta. Ihan tavallisille ihmisille sattuu ja tapahtuu, vaikka he elävät sitä tavallista arkea. Kun ensin autosta puhkeaa rengas, sitten hammas lohkeaa, seuraavaksi pyykkikone sylkee vedet pihalle ja lopulta tietokoneeseen iskee virus ja ihmiseen itseensä maailmaa kiertänyt pöpövariantti, elämä alkaa kuulostaa surullisten sattumusten sarjalta, johon kirjoittaja on ehdoin tahdoin kerännyt kaikki mahdolliset ongelmat. Ei kahta ilman kolmatta, neljättä tai viidettä – riippuu vain seurantajakson pituudesta. Kuka ikinä meidän elämäämme käsikirjoittaakaan, hänellä on joskus aika kiero huumorintaju eikä välttämättä mitään käsitystä kohtuudesta, balanssista tai draaman kaaren kaipaamista suvantovaiheista.

En ole autofiktion tai biofiktion ystävä, mutta sanon silti, että uutiset ja tavallisen ihmisen elämä tarjoilevat niin paljon ideoita teksteihin, että kirjoittavalla ihmisellä on runsaudenpula – ja tämä pätee yhtä lailla niihin, jotka kirjoittavat fantasiaa, tieteiskirjallisuutta tai paranormaalia kauhua. Ainakin minä lukisin suuruudenhullun valtionpäämiehen sotaretkistä itsenäistyneen alusmaansa rajojen sisäpuolelle mieluummin fantasiakirjasta kuin uutissivuilta.

Ei fiktion kirjoittamiseen tarvita mielikuvitusta. Sitäkin enemmän kirjoittaja tarvitsee kykyä asettua erilaisten ihmisten asemaan ja ymmärtää heidän tekojaan, valintojaan ja maailmankatsomustaan, ymmärrystä syistä ja seurauksista ynnä taitoa tunnistaa, nimetä ja ilmaista tunteita sekä pitää tunnereaktio erillään toiminnasta. Kirjoittajan on tarpeen osata erottaa subjektiivinen ja objektiivinen, tiedostaa omien tietojensa, taitojensa ja käsityskykynsä rajat. Hyvä kirjoittaja on nöyrä vastaanottamaan palautetta ja valmis kehittämään itseään palautteen perusteella.

Tismalleen samoja taitoja toivoisin niille, jotka eivät ole kiinnostuneita fiktion kirjoittamisesta, mutta joiden sanainen arkku aukenee sosiaalisessa mediassa, uutissivujen kommenttikentillä tai huoltoaseman kahvipöydässä. Eivätkä nuo ominaisuudet olisi haitaksi päättäjillekään.

Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija, joka seuraa aktiivisesti uutisia ja ryöstöviljelee lukemansa ja kuulemansa tarinoihin, jotka voivat olla mitä tahansa muuta paitsi realismia.

Teksti on julkaistu Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa elokuussa 2023.

Joulusatu 2022

Ammatinvalintakysymys

Aatto oli turvallisesti takanapäin, mutta Aatos-tonttu istui yhä työpöytänsä ääressä pitkälle yöhön.

Toiset tontut nauttivat muorin lanttulaatikkoa ja kotikaljaa, santsasivat riisipuuroa ja pistelivät poskeensa joululimppua ja kasvisproteiinikinkkua, jonka Hedda-tonttu oli pari vuotta takaperin lanseerannut Korvatunturin joulupöytään possunpotkan korvikkeeksi. Joulupukki piti puheen, jossa kiitti tonttuväkeä venymisestä ja joustosta näinä vaikeina aikoina. Sitten nostettiin kotikaljatuoppeja ja taisipa joku innostua hurraamaan.

Mutta Aatos-tonttu ei päässyt notkuvan pöydän ääreen. Sen sijaan hän joi jäähtynyttä glögiä, johon ei ollut ehtinyt edes rusinaa nakkaamaan, mantelilastuista puhumattakaan, ja tuijotti näyttöpäätettä.

Aatos oli Korvatunturin Excel-velho, taulukkolaskennan kruunaamaton kuningas, kirjanpito-osaston valtias ja inventaarioiden isäntä. Excelistä Aatos tosin oli luopunut jo viisitoista vuotta sitten, kun hän sai tarpeekseen ylikansallisten yhtiöiden ylivallasta. Hän siirtyi käyttämään avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka toimivat vähintään yhtä näppärästi kuin kalliiseen pakettiin verhotut lisenssipohjaiset ökyhintaiset ohjelmistot.

Sitä paitsi Korvatunturin kirjanpito oli ihan peruskauraa: ostoreskontra, varastot ja poistot. Tai no, melkein peruskauraa, koska tulopuoli sakkasi. Aatos oli jo vuosikymmeniä koettanut muistuttaa, ettei mikään firma pyöri sillä lailla, että menot sen kun kasvavat, mutta tuloja ei tule. Joulupukki oli viitannut Aatoksen puheille poronnahkakintaalla, muistuttanut joulun hengestä ja kuvannut pitkään ja monisanaisesti, kuinka ilo ja riemu lasten silmissä oli paljon tärkeämpää kuin eurot. Hyvähän pukin oli puhua, kun sen tarvitsi vain patsastella mainoskasvona ja tehdä yksi pikku keikka kerran vuodessa.

Kirjapito-osastolla sen sijaan uurastettiin 364 päivää sillä välin, kun maapallo kiersi kertaalleen auringon, ja erityisesti vuoden viimeiset vuorokaudet paiskittiin pitkää päivää ja yötä.

”Kenen idea oikein oli laittaa Korvatunturin tilikausi päättymään vuodenvaihteeseen?” puuskahti Tiitus-tonttu, joka pelmahti kirjanpito-osaston ovesta sisään kuin talvimyrsky Amerikan mantereelle. Tiitus oli Aatoksen oikea ja välillä vasen käsi, muistivelho, joka laski päässä nopeammin kuin kirjanpito-osaston tietokone, jossa sentään oli RAMit ja ROMit ja huippunopeat SSD-levyt. Kaukana olivat ne ajat, kun ensimmäisen sukupolven Amigalla summattiin lukuja yhteen ja pelattiin siinä sivussa The Secret of Monkey Islandia.

”Joulupukki tykkää, että asiat saa hoidettua kalenterivuosi kerrallaan”, Aatos hymähti. ”Olen koettanut saada muutosta asiantilaan, mutta pyynnöt ovat kaikuneet kuuroille korville.”

Tai ei sentään täysin kuuroille: Eetos, tonttupolven iäkkäintä kaartia, kuunteli kyllä, mutta hänelle ei koskaan annettu Korvatunturin yleiskokouksessa puheenvuoroa. Sen sijaan markkinointiosaston johtaja Paatos-tonttu piti huolen, että Joulupukin suosimat toimintamallit saivat aina paljon ylistyssanoja ja positiivisia some-arviointeja. Siinä jäivät virtuaalisia papereita pyörittelevät kirjanpitäjät toiseksi.

Aatos ja Tiitus olivat päässeet tekemään varastoinventaariota vasta jouluaattona puolilta päivin, kun pukki lopulta pääsi liikkeelle. Joulupukki oli kesän korvalla päättänyt siirtyä nykyaikaisempaan kulkupeliin ja vaihtanut vanhan rekensä sähkörekeen. Valitettavan ja odottamattoman sähköntuotanto-ongelman vuoksi pukki ei ollut saanut ladattua reen akkua ajoissa, joten lähtö viivästyi ja sitä myöten yhtä lailla inventaario.

Aatos ja Tiitus olivat jo vuosia yrittäneet selittää, että jos pakkausosaston tontut pitäisivät kirjanpidon ajan tasalla, inventaario sujuisi kuin tanssi tai ainakin tonttupolkka. Pakkausosastolla oli ideaan suhtauduttu periaatteessa myötämielisesti, mutta koska työehtosopimuksessa kiellettiin uusien tehtävien lisääminen toimenkuvaan ennen seuraavaa neuvottelukierrosta, Aatos ja Tiitus olivat edelleen joutuneet käärimään hihansa, kun pukin reki lähti maailmalle.

Tänä vuonna kaksikko oli ottanut tavoitteekseen inventoida Korvatunturin varastot, ennen kuin pukki palaisi maailmalta. Tavoitteen saavuttaminen edellyttäisi projektin suorittamista ennätysajassa, mutta (Aatos painotti) ehdottoman tärkeää olisi, että vaikka kello tikittäisi kuin aikapommi, huolellisuus ei saisi kärsiä. Aatos ja Tiitus olivat lyöneet kättä päälle ja sännänneet inventaarion pariin jo siinä vaiheessa, kun sähköreen perävalot vilkkuivat vielä tien päässä.

Ja niin kävi, että Aatos ja Tiitus saivat urakkansa valmiiksi, ennen kuin Joulupukki palasi takaisin Korvatunturille. Toki reissuun oli mennyt kaksi päivää kauemmin kuin oli ennakoitu. Sähköreen akkuun oli tullut vika, ja uuden akun toimittamiseen oli maahantuojalta uponnut sen verran aikaa, että maailmalla oli jo ehditty huolestua, kun pukin keikkakiertue viivästyi. Twitterissä levisi huhu, että porotonta pukkia olisi erehdytty luulemaan ukrainalaiseksi ilmatorjunta-aseeksi ja pukki rekineen päivineen olisi päätynyt erään realiteetit kadottaneen suurvaltiojohtajan liikekannallepanon siviiliuhriksi.

Loppu hyvin kaikki hyvin: rekeen saatiin uusi akku, Joulupukki sai tehtyä kiertueensa ja pääsi takaisin Korvatunturille. Aatos ja Tiitus hyökkäsivät ensimmäisenä luetteloimaan niitä lahjoja, jotka olivat jääneet toimittamatta, jotta pukin kyydissä palanneet paketit eivät sotkisi varastokirjanpitoa.

”Osoiteosastolla on taas törvelletty pahemman kerran”, Aatos huomautti.

”Ei meillä enää ole osoiteosastoa”, Tiitus muistutti. ”Osoitetietokannan ylläpito ulkoistettiin postilaitokselle.”

”Ilmankos”, Aatos pudisti päätään, ”ilmankos.”

Kun toiset istuivat postjoulupöydässä syömässä herkkua monenlaista, Aatos ja Tiitus siirtyivät tekemään yhteenvetoa. He kävivät läpi tuotanto-osaston tuoteluettelot, kirjasivat jokaisen toimitetun lahjan ja merkitsivät jok’ikisen tiedomurun taulukkolaskennan soluihin ja sarakkeisiin. Tiimi touhusi tehokkaammin kuin koskaan ennen, ja niin kävi, että uudenvuodenaattoaamuna Aatos pääsi lopulta painamaan kuluneen vuoden kirjanpitotiedostossa Ctrl + S ‑yhdistelmää viimeisen kerran.

”Valmista!” hän hihkaisi. ”Ja vielä reilusti tämän vuoden puolella!”

”Nyt on pukki tyytyväinen”, Tiitus myhäili. ”Ja me saamme viettää uudenvuodenpäivänä vuoden lakisääteisen vapaapäivämme.”

”Tiitus-hyvä, kyllä nyt näyttää vaarallisesti siltä, että tänä vuonna meillä ei ole 364 työpäivää, vaan 363. Tai tarkkaan ottaen 363,4076. Me saamme vetää lonkkaa melkein koko uudenvuodenaaton.”

”Vau!” huokaisi Tiitus ikäpolvensa ilmaisutavalle uskollisena. ”Tätä ei ole tapahtunut koskaan minun urani aikana.”

”Eikä minun”, Aatos nyökytti. ”Elämme eriskummallisia aikoja.”

Tonttuvaljakko kätteli toisiaan hartaana, innostuivatpa jopa tekemään kirjanpito-osaston tonttujen salaisen kättelysarjan, johon kuului oikeaa ja vasenta kättä, etusormikoukku sekä yksi pariton villasukka.

”Vieläköhän siellä olisi riisipuuroa?” Tiitus mietti.

Juuri kun he olivat lähdössä katsomaan postjoulupöydän tarjoomuksia, kuului ovelta koputus.

”Älä avaa”, Tiitus sanoi. ”Leikitään, että meillä soi tonttupoppi vastamelukuulokkeissa emmekä ole kuulleet mitään.”

Aatos pudisti päätään. ”Se on kyttäyskeikkalaisten strategia. Me olemme sentään kirjapito-osastolla, ja meillä on standardit.”

Aatos-tonttu väänsi puoliruosteisen lukon auki. Sisään astui postin lähetti.

”Onhan tämä Joulupukin Korvatunturin paja? Tänne oli kyllä vaikea löytää. Meidän osoitetietokanta ohjasi napapiirille, mutta siellä sanoivat, ettei asia heille kuulu, joten tänne asti piti tulla. Jakeluauton akku tyhjeni, niinpä piti viimeiset pauttiarallaa kolmesataa kilometriä huristaa koiravaljakolla.”

Lähetti veti sisään suurensuurensuuren säkin, joka hädin tuskin mahtui ovesta sisään. Kun säkki oli saatu seinien sisäpuolelle, se täytti käytännössä kaiken tyhjän tilan, niin että tontut ja postipoika joutuivat seisomaan selkä seinää vasten.

”Kas tässä maailmalta väärin jaettuja lähetyksiä. Niitä kertyi kyllä tänä vuonna odottamattoman paljon.” Postinjakaja pudisteli päätään. ”Ja tuolla pihamaalla on vielä toinen mokoma lahjapalautuksia. Nassikat ovat tätä nykyä kovin kriittisiä eikä niille kelpaa enää mikä tahansa lahja. Sen verran paljon säkki painaa, että veikkaan, että palautuksina tulee hyllykaupalla kirjoja. Niissä on kuulemma vanhentunut käyttöliittymä.”

Ulkoa kuului haukuntaa. Postin vuokratyöntekijä hivuttautui ovensuuhun. ”Minä tästä lähden, koiravaljakko odottaa.”

Aatos ja Tiitus katsoivat toisiinsa.

”Ei voi olla totta.”

”Tätä vuotta oli jäljellä enää neljätoista tuntia ja kolmetoista minuuttia.”

”Ja me olisimme saaneet pitää koko sen ajan vapaata.”

Samassa paikalle pöllähti itse Joulupukki. Hän oli vaihtanut markkinointiosaston räätälöimän univormun villahousuihin ja upouuteen islantilaisvillapaitaan, jonka muori oli kutonut ohjeella, joka löytyi Sigríður Sif ”Sigga” Gylfadóttirin ja Satu Rämön uudesta villapaitakirjasta (jonka käyttöliittymä ei muorin mielestä ollut lainkaan vanhentunut). Joulupukki pysähtyi kynnykselle ja jäi tuijottamaan suurensuurensuurta säkkiä.

”Mitäs, mitäs, mitäs?” hän kysyi ja kallisteli päätään.

”Postipoika kävi”, Aatos sanoi.

”Koiravaljakolla, kun akusta loppui sähköt”, Tiitus täsmensi.

”Sähköt, aivan”, pukki nyökytteli. ”Sitä on liikkeellä.”

”Ja toi tämän säkin”, Aatos jatkoi.

”Ja toisen, joka on vielä pihalla”, Tiitus lisäsi.

”Palautuksia”, he viimeistelivät yhteen ääneen.

”Jaaha, no sitten te tiedätte, mitä pitää tehdä: inventaarion aika!” Joulupukki totesi ja kääntyi kynnyksellä.

”Ei ole reilua!” Tiitus kiljaisi.

”Me saatiin juuri inventaario valmiiksi”, Aatos marisi.

”Nyt jo? Hienoa!” Sitten Joulupukki hieraisi korvallistaan. ”Mutta tontun täytyy tehdä, mitä tontun täytyy, erityisesti jos on töissä kirjanpito-osastolla. Se on ammatinvalintakysymys.”

Niine hyvineen Joulupukki käännähti kannoillaan ja lähti takaisin postjoulupöytään vihellellen Joulupukki matkaan jo käy ‑kappaletta hieman nuotin vierestä.

”Ei kai tässä auta muu kuin kääriä hihat”, Aatos totesi.

Mutta ennen kuin hän ehti tarttua nutun hihansuukäänteisiin, Tiitus nosti sormensa pystyyn, avasi kännykkänsä ja soitti nopean puhelun.

”Hmmm… Aivan… Kyllä…” hän sanoi luuriin, ja lopuksi totesi tarmokkaasti: ”Selvä homma!” Sitten hän napautti punaista luuria.

”Se on nyt sillä lailla”, Tiitus sanoi vanhemmalle kirjanpitotontulle, ”että me emme voi tarttua tähän hommaan enää tänään. Meillä on katsos ylityövapaat pitämättä. Ja koska vuodenvaihteessa kirjanpito ja kaikki muukin Korvatunturin toiminta siirtyy uudelle joululahjatuotantoyhteistoiminta-alueelle, meidän täytyy saada lomat sitä ennen pidettyä.”

Aatos kallisti päätään.

”Minä olen ihan liian vanha tällaisiin organisaatiomuutoksiin. Pitäisiköhän siirtyä saman tien eläkkeelle.”

”Minulla on parempi idea”, Tiitus-tonttu totesi. ”Haetaan valtiovarainministeriön budjettiosastolle laskentapäälliköiksi. Siellä tuntuu olevan nyt tyyppejä, joilta ei suju sen paremmin yhteen- kuin vähennyslasku.”

Aatos katsoi ympärilleen. Hän ei jäisi kaipaamaan tätä loukkoa, joissa kylmä puhalsi ikkunankarmeista ja ilmanvaihto sakkasi. Aatos ja Tiitus tekivät kirjanpito-osaston entisten työntekijöiden salaisen kättelyn, johon ei kuulunut paritonta villasukkaa. Sitten he sulkivat kirjanpito-osaston oven viimeisen kerran ja poistuivat hyräillen Jollei jouluna ole lunta‑kappaletta tismalleen oikeassa sävelessä. Aatosta ja Tiitusta odottivat kädenlämmin riisipuuro ja uudet ammatilliset haasteet.

Joulusatu 2021

”Enää neljä päivää jouluaattoon”, huokaisi Aatos-tonttu. ”Melkein selvillä vesillä!” Hän rojahti toimiston haalistuneenpunaiseen nojatuoliin, joka oli nähnyt parhaat päivänsä silloin, kun venäläiset kollegat työskentelivät vielä Neuvostoliitossa. Tuolin jouset vaikeroivat kuin viulu Myrtteli-tontun käsissä.

Oli uutisten aika. Aatos napsautti kaukosäädintä. Periaatteessa hänen joulukuun työtuntinsa olivat olleet täynnä jo toissaviikolla, mutta näin joulun alla ei Korvatunturin PR-osastolla kellokorttia ehtinyt leimaamaan. Aatos puhalteli höyryävään puikulamuusi-poronfileevalmisannokseensa. Kohtalon ivaa, että kuukauden ensimmäinen lämmin ateria oli tulikuuma.

Aatos myönsi auliisti, että hänellä oli mennyt melkoisesti aikaa uuden toimenkuvan haltuunottoon. Marraskuun alussa hän oli saanut ylennyksen Korvatunturin markkinointiviestintäpäälliköksi. Pestin aiempi haltija Akapeetus oli ottanut lopputilin ja lähtenyt pääpomoksi valtioneuvoston pandemiaviestintäosastolle. Koko puolentoista kuukauden ajan Akapeetuksen selfieitä oli hallinnut rentoutunut ja stressitön hymy. ”Kyllä kannatti tehdä irtiotto”, Akapeetus myhäili. ”Näin leppoisassa työssä jää jopa vapaa-aikaa, eikä viestintäkriisejäkään synny samaan malliin kuin aiemmassa paikassa.”

Aatos oli henkeen ja vereen Korvatunturin miehiä, häntä ei saisi puljusta pois ennen virallista eläkeikää, jota oli juuri korotettu viitensataankolmeenkymmeneen­kahdeksaan vuoteen. Korvatunturilla vallitsi täystyöllisyys – ellei noteerattu Vilarius-tonttua, joka vietti suurimman osan viikon työtunneista selaten somea ja postaten meemejä koko tonttulan yhteiseen Elfsapp-ryhmään. Erinomaisesta työllisyystilanteesta huolimatta Korvatunturin huoltosuhde oli sen verran vinksallaan, että varhaiseläkkeille oli pistetty stoppi. Vaikka Aatos ei mikään eilisen teeren poika ollut, hänen piti vielä kerätä aika lailla maileja mittariin ennen oloneuvoksen päivien alkua.

Televisiouutiset käsittelivät sitä, mitä joulukuussa yleensäkin: valtioiden välisiä kahnauksia, tulipaloja ja onnettomuuksia, entisten presidenttien nykyisiä edesottamuksia ja Suomen huippu-urheilijoiden uran käännekohtia. Akapeetus oli jälleen ruudussa haastateltavana. Hänen aurinkoinen hymynsä sädehti kilpaa valkaistujen hampaiden kanssa, kun hän kertoi, miten vaivattomasti pandemiatyöryhmä oli jälleen saanut sovittua yhteiset linjat, joilla taattaisiin suomalaisille turvallinen juhlakausi. Aatos irvisti. Hänen vatsansa valitti, pottumuusi poltti kitalakea ja hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi nukkunut kunnon yöunet. Viimeksi soittaessaan videopuhelun Akapeetus oli päivitellyt Aatoksen tummia silmänalusia ja vihjaissut, että heillä olisi pandemiaviestintäosastolla auki paikka pätevälle PR-tyypille. Aatos oli vain tuhahtanut. Hän ei kääntäisi selkäänsä Korvatunturille!

Uutistenlukija katsoi vakavana kameraan. ”Kotimaasta. Tänä jouluna lahjat jaetaan vain virka-aikaan. Suorassa lähetyksessä Korvatunturilta reportterimme haastateltavana itse joulupukki.”

Aatos singahti seisomaan ja valmisruoka-annos keikahti toimiston lankkulattialle. Kouki, PR-puolen pyylevä lapinporokoira, hyppäsi yhdellä loikalla siivoamaan sotkut parempiin suihin.

Korvatunturin PR-osastolla oli yksi pyhä sääntö: kaikki mediahaastattelut piti sopia markkinointiviestintäpäällikön kautta, ja tätä nykyä tittelin kantaja oli Aatos. Tässä televisiohaastattelussa oli protokollan mukaista toimintamallia rikottu pahemman kerran. Jos Aatoksella olisi ollut taipumusta vainoharhaisuuteen, hän olisi väittänyt, että hänet oli tietoisesti ohitettu.

”Uudella muutoksella pyritään vähentämään työntekijäportaan kuormitusta”, joulupukki sanoi ja reportteri nyökytteli. Taustalla kilahteli poronkello, kun Pyry ja Ailu mutustelivat jäkälää. Joulupukki käänsi katseensa suoraan kameraan. ”Osa lahjoista jaetaan vasta pyhien jälkeen.”

”Ei, ei, ei!” Aatos kiljaisi. ”Tästä tulee valtava imagotappio! Kiltit lapset haluavat lahjansa aattona eikä vasta arkena.”

”Ja mitä tulee kansainvälisiin asiakkaisiimme, olemme sopineet kuljetusyhteis­työstä ForEverGiven-kuriiripalvelun kanssa. Pientä viivettä toimitusaikatauluissa on toki odotettavissa, mutta viimeistään maaliskuulla lahjojen pitäisi olla perillä maapallon kaukaisimmissakin kolkissa”, joulupukki sanoi ja väläytti säihkyvän hymyn.

Sillä sekunnilla joulupukin kuuma linja alkoi piristä vihaisesti. Luuri hyppi vihreän puhelimen päällä ja numeroidenvalintakiekko tärisi hälytysäänen voimasta. Toimisto oli tuntia aiemmin autioitunut, sillä koko muu Korvatunturin PR-osaston väki oli lähtenyt puhelinlinjojen ulottumattomiin katsomaan jääkiekon SM-liigan viimeisiä otteluita ennen joulutaukoa. Aatos oli pahaa aavistamatta mennyt siunaamaan tonttujoukon tonttumaisen idean sillä ehdolla, että Friika napsauttaisi päälle kuuman linjan automaattisen puhelinvastaajalaitteen. Aatos huoahti. Laita alainen asialle ja mene itse perässä.

Aatos nosti luurin. Puhelimen johto sotkeentui pöydällä makaavan laskimen paperirullaan.

”Mitä tämä tarkoittaa?” Ääni jyrähti luurista niin lujaa, että Kouki keskeytti poronfileen pureskelun. Aatos nielaisi. Hän tunnisti äänen: linjan toisessa päässä oli Suomen valtion pääministeri.

”Ei lahjoja jouluna?” pääministeri ärjäisi.

Aatos yritti änkyttää vastausta, mutta pääministeri oli selvästi päättänyt, että puhelinkeskustelussa olennaista ei ollut dialogisuus.

”Ei Suomen lapsia voi kohdella tällä tavoin! Näin isoja asioita varten pitäisi aina perustaa toimikunta, joka etsii kaikille osapuolille parhaan mahdollisen ratkaisun.”

Aatos ehti melkein pistää sanan väliin, ennen kuin pääministerin kiukku vyöryi jälleen puhelinlinjoja pitkin Korvatunturin hiljaiseen PR-toimistoon.

”Kansainvälisellä tasolla tämä aiheuttaa uskottavuuskriisin Suomelle. Meidän huolellisesti rakentamamme imagokampanja romahtaa kuin joulukorttitalo. Olemme juuri päässeet pisteeseen, jossa Suomi mainitaan muissakin positiivisissa yhteyksissä kuin äitiyspakkauksen kehittäjänä ja koulutuksen kärkimaana.” Pääministeri vaimensi vähän ääntään. ”Jälkimmäisen asian kanssa meidän on pitänyt muutenkin pitää kieli keskellä suuta, kun opetusministeriössä lähti mopo keulimaan uudistusten kanssa, ja siitä seurasi – no se, mitä liian innokkaasta uudistamisesta aina tuppaa seuraamaan.”

Aatos katseli ympärilleen Korvatunturin PR-toimistossa. Periaatteessa Aatos oli samaa mieltä – into uudistaa ihan vain uudistamisen ilosta aiheutti enemmän harmia kuin hyötyä –, mutta Korvatunturin PR-puolelle Aatos olisi toivottanut tervetulleeksi muutaman uuden innovaation. Ensimmäisenä Aatos olisi nakannut nurkassa runksuttavan faksin poronkuuseen ja vaihtanut lankapuhelimet mobiiliversioihin. Virkansa aloitushuumassa Aatos oli jopa ehdottanut kiltteysvalvonnan siirtämistä digitaaliseen etävalvontaan, etenkin kun nykynatiaiset olivat verkossa 24/7 ja livemaailmassa vain satunnaisesti. Uudistukset olivat tyssänneet Korvatunturin budjettiosastolla koviin kustannuksiin. ”Sitä paitsi kyllä tonttujen täytyy oikeasti kurkkia ikkunoiden takana”, korvatunturivarainministeriön kansliapäällikkö Toimio-tonttu oli todennut ykskantaan. ”Mitä siitä tulisi, jos lapsia valvottaisiin etäyhteydellä? Kaikki lakkaisivat olemasta kilttejä. Siksihän aikuisetkin menevät aamuisin työpaikoille: jotta voidaan valvoa, että työt tulee tehtyä.”

Toimio-tonttu oli selvästi tipahtanut kehityksen kärryiltä, mutta Aatos ei ollut viitsinyt ryhtyä selostamaan, miten aikuisten etätyö oli nykyisin ihan arkipäivää ja työt tulivat silti tehdyksi. Kun korvatunturivarainministeriö oli jotain päättänyt, byrokraattien päätä eivät kääntäneet sellaiset pikkuseikat kuin faktat.

”Tämä hanke pitää saada torpattua heti, ja mainehaitat täytyy korjata välittömästi”, pääministeri päätti synkän yksinpuhelunsa. Aatoksen vatsanpohjaa kylmäsi.

”Millä resursseilla me se tehdään?” Aatos nikotteli. Toki PR-osasto oli joulupukin kanssa tottunut spontaaneihin ulostuloihin ja veitsen terällä taiteluun, mutta joulupukki oli luvannut – tai siis Rekorius-tonttu, joulupukin assistentti, oli joulupukin puolesta luvannut –, että mitään uusia innovaatioita ja visioita ei vietäisi eteenpäin, ennen kuin tämän vuoden mediajulkisin työpäivä olisi kunnialla pulkassa ja pulkka palannut porojen vetämänä takaisin Korvatunturille. Tässä sitä nähtiin, että Rekoriuksen – tai joulupukin – sanaan ei voinut luottaa.

Katastrofaalisesta tv-haastattelusta huolimatta Aatos uskoi vielä saavansa Korvatunturin PR-ongelmat hallintaan, mutta se, että pääministeri vyörytti hänen vastuulleen koko Suomen kansallisten ja kansainvälisten mainehaittojen korjaamisen, ylitti mennen tullen Aatoksen ja hänen tiiminsä rajalliset voimavarat.

Puhelimessa oli hetken hiljaista. Aatos alkoi jo olla varma, että puhelu oli katkennut, ja hänen teki mieli räpätä puhelunkatkaisukytkimiä, kuten vanhoissa elokuvissa aina tehtiin, vaikka temppu ei leffoissakaan ikinä palauttanut puhelinyhteyttä. Aatos tuki luurin korvan ja olkapään väliin, kiskaisi kantapään alle myttyyntyneen villasukan suoraksi ja huokaisi syvään. Kouki-rontti lipoi onnellisena lattialta viimeisiä pottumuusin rippeitä ja heti perään huuliaan. Televisiouutisissa oli siirrytty Korvatunturilta muihin päivänpolttaviin kysymyksiin. Sääkartan mukaan koko Suomessa pyryttäisi seuraavan parin vuorokauden aikana niin paljon, että taloja jouduttaisiin kaivamaan esiin nietosten keskeltä. Kaikki valtakunnan lumiaurat ja traktorit oli asetettu valmiustilaan.

”Te tarvitsette apuvoimia”, pääministeri lopulta sanoi. ”Tiedän juuri oikean tyypin siihen hommaan.”

Linja mykistyi lopullisesti. Aatos pudisti päätään. Nykynuorilla ei ollut minkäänlaisia tapoja, mutta eipä noilta alle satavuotiailta nulikoilta sellaisia voinut odottaakaan. Pahuksen märkäkorvat.

Hetken päästä ovelta kuului töminää ja pauketta. Akapeetus kopisteli lunta huopatossuistaan. Hänen riemukas hymynsä oli haihtunut, ja kasvoilla oli jälleen sama huolestumisen, turhautumisen ja väsymyksen pyhä kolminaisuus, joka tontun naamavärkkiä oli Korvatunturilla hallinnut niin kauan kuin Aatos muisti.

”Pääministeriltä kävi käsky”, Akapeetus totesi vaisusti. ”Pitää kuulemma pistää homma kuosiin.”
Akapeetus käveli suoraan kauhtuneeseen nojatuoliin, jonka jouset vaikersivat forte fortissimona.

Nyt tarvitaan vähän buustia, Aatos tuumasi. ”Eiköhän kääritä hihat!” hän sanoi hilpeimmällä äänenpainollaan ja ryhtyi rullaamaan punaisen nuttunsa hihansuita. ”Kyllä tästä yhdessä selvitään! Vähän imagonkohotusta ja positiivista peeärrää!”

Akapeetus huokaisi niin raskaasti, että Kouki katsoi tarpeelliseksi käydä lipaisemassa Akapeetuksen nenänpäätä. Akapeetus murahti, mutta rapsutti sentään karvakuonoa korvan takaa.

”Ajattelehan”, Aatos aloitti, rykäisi ja piti taidepaussin korostaakseen sanomansa tärkeyttä. ”Meillä saattaisi olla hankalampiakin hommia hanskattavaksi. Mieti, jos toimeksiantajanamme olisi Posti tai VR.”

© Inka Vilén 2021

Kirjallisuus tarvitsee kohtaamisia kasvokkain

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 6.11.2021

Pääsin pitkästä aikaa maistelemaan messuhumua Helsingin kirjamessuille. Olo oli kuin keskenkasvuisella karkkikaupassa: Kirjoja! Ihmisiä! Keskusteluja! Kohtaamisia! Lisää kirjoja! Myönnän, että innostuin messuilla hamstraamaan kirjoja niin paljon, että oma kantokyky loppui kesken. Onneksi seurueestamme löytyi apukäsiä.

Joka vuosi medioissa marmatetaan, että kirjamessut ovat kaupallinen tapahtuma. Totta kai raha liikkuu kirjamessuilla sekä Helsingissä että pienemmillä paikkakunnilla: messukeskukset eivät anna tiloja hyvän hyvyyttään, kustantajille ja kirjojen myyjille ei riitä pelkkä messunäkyvyys. Kirjallisuus on bisnestä, ei siitä pääse mihinkään.

Mutta mikä tärkeämpää: kirjallisuus on kulttuuria. Kirjamessuilla kirjallisen valtakulttuurin lisäksi esittäytyvät lukuisat alakulttuurit. Vahvasti messuilla näkyy esimerkiksi spekulatiivinen fiktio, toisin sanoen fantasia, tieteiskirjallisuus ja kauhu, samoin hyllytilaa ja lava-aikaa löytyy nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten YA-kirjallisuudelle. Kirjamessuilla pahaa-aavistamaton kirjallisuuden ystävä voi törmätä sellaiseen kirjallisuuteen, joka ei saa päivälehdissä palstatilaa eikä pääse esille radion tai television kulttuuriminuuteissa.

Messuttomana vuonna uutuuskirjat jäivät pimentoon

Totta kai kirjamessut ovat kirjoittajan silmin erilainen tapahtuma kuin keskivertolukijan näkövinkkelistä. Minulle messujen parasta antia ovat kohtaamiset ja keskustelut. Tänä vuonna väki naamioitui maskeilla, joten moni tuttu jäi varmasti tervehtimättä. Onneksi muutaman tiskin takaa löytyi tunnistettavia tyyppejä, joiden kanssa pääsin vaihtamaan kuulumiset. Ja mitä ne olivatkaan? Pääosin puhuimme siitä, mistä oli jääty viime vuonna paitsi. Eniten kaikkia harmitti, että korona-ajan uutuuskirjat olivat jääneet ilman ansaitsemaansa huomiota.

Vaikka virtuaaliset tapahtumat ovat tulleet jäädäkseen ja sosiaalinen media hönkii kirjauutuuksia ja kirjoittavien ystävien kuulumisia, tarvitaan yhä kohtaamisia kasvotusten. Tarvitaan kirjapinoja ja hyllyjä, joista käteen voi osua sellainenkin opus, jonka verkkokaupan algoritmit ja täsmähaut jättävät pimentoon.

Kirjamessuilla valokeilassa on erityisesti kotimainen kirjallisuus. Rahtasin messuilta kassikaupalla teoksia, joiden kirjoittajat pyörivät somekuplassani. Yhtään eteläpohjalaista kirjoittajaa ei tällä kertaa pakaaseihin päätynyt, vaikka hetken katselin sillä silmällä sekä Maisku Myllymäen esikoista, jota mediat ovat suitsuttaneet, että Elina Jokisen menestystä niittänyttä esikoisromaania – siis juuri sitä teosta, joka voitti ensimmäisen pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon lokakuussa. Onneksi jäivät ostamatta, sanovat ystäväni, jotka kirja-aarteitani joutuivat kantamaan. Ehkä seuraavalla kerralla, sanon minä. Seuraavia messuja odotellessa napautan itseni kirjaston lainausjonoon.

Näkyvyyttä pohjalaiselle kirjallisuudelle

Syystä tai toisesta Pohjanmaan alue on ollut kirjallisuuskulttuurin synkkä saareke, jossa tienoon oma kirjallisuus ei ole päässyt erityisen hyvin näkyville. Tietämättömimmät saattaisivat jopa kysyä, onko Pohjanmaalla Antti Tuurin ja Sisko Istanmäen lisäksi muita kirjailijoita. Ympäröivät maakunnat ovat vieneet kirjallisuutta aivan toisessa mittakaavassa valtakunnan eetteriin.

Siksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n toiminta on niin tärkeää. Vaikka koronavuosina emme ole entiseen tapaan pystyneet järjestämään tapahtumia jäsenistöllemme, olemme uurastaneet pohjalaisen kirjallisuuden näkyvyyden puolesta. Ja tulosta on tullut.

Yhdistys julkaisee kaksi kertaa vuodessa katalogin, jossa esitellään jäsenkirjailijoittemme uutuudet. Katalogimme on mainio tietopaketti niin kirjastoihin, kirjakauppoihin kuin vaikkapa äidinkielenopettajille, jotka etsivät tuoretta kirjallisuutta alueeltamme.

Pohjalainen kirjallisuuspalkinto syntyi yhdistyksemme aloitteesta. Puheenjohtajamme Henna Helmi Heinonen sai puhuttua idean taakse Ilkka-Pohjalaisen päätoimittajan Markku Mantilan, ja loppu on pohjalaista kirjallisuushistoriaa. Ylipäänsä Ilkka-Pohjalainen on tuonut kirjallisuutta tarmokkaasti näkyville, ja palkintoehdokkaiden esittelyt olivat syksyn kulttuurisivujen suola. Kirjallisuuspalkinnon raati osoitti ihailtavaa rohkeutta, kun voittajaksi valikoitui esikoisteos.

Siinä missä katalogi ja kirjallisuuspalkinto antavat näkyvyyttä julkaiseville kirjailijoille, yhdistyksemme raapalejoulukalenteri tarjoaa tasavertaisen julkaisumahdollisuuden harrastajille ja ammattilaisille. Raapalejoulukalenterin tekstit ovat Facebookin kautta tavoittaneet lukijoita Suomenniemen joka kolkasta. Tänä vuonna tekstejä pääsee lukemaan entistä laajempi lukijakunta, sillä Facebook-sivumme lisäksi raapaleet voi lukea Ilkka-Pohjalaisen sivuilta. Mikä sen hienompaa kuin tuoda joulumieltä sillä tavalla, jonka me hallitsemme parhaiten – kirjoittamalla.

Messujenmentävä aukko

Mitä Etelä-Pohjanmaan kirjallisuuskentältä puuttuu? Omat kirjamessut. Tänä vuonna naapurimaakunnan keskus Tampere pääsee lopulta järjestämään omat kirjafestarinsa, joissa etukäteishypetyksen perusteella Pirkanmaan kirjallisuuskenttä pääsee näyttävästi esille. Samoin Kokkolassa toteutuvat tänä syksynä Keski-Pohjanmaan ensimmäiset kirjamessut.

Etelä-Pohjanmaan kirjakarnevaalit Seinäjoella, Lapualla tai vaikkapa Tuurissa toisivat piristysruiskeen maakunnan kirjallisuuteen. Jos ei kaupallinen potentiaali saa potkittua kirjallisuustapahtumaa pystyyn, tässä kohti olisi paikallaan heittää soppaan pikkuripaus perisuomalaista kateutta: jos messut on joka maakunnassa, miksei meilläkin? Omien kirjallisuusjuhlien toteutumista odotellessa eteläpohjalaisten matka käy Turkuun, Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle sekä Kokkolaan ja Vaasan Littfestiin.

Yhteisöllisyys kasvattaa lukuintoa

Vaikka korona-aikana entistä useammat ovat löytäneet kirjojen ihmeellisen maailman, otsikot ja juhlapuheet muistavat muistuttaa, että lukeminen vähenee ja lukutaito heikkenee. Lukemisen puolesta on syytä lyödä rumpua, sillä hyvä lukutaito on avoin portti yhteiskuntaan ja se kehittyy vain lukemalla. Jotta nuori innostuisi tarttumaan kirjaan, tarvitaan lukumalleja ja lukukokemusten jakamista. Lukijoiden yhteisöllisyys on roihahtanut ilmiliekkiin sosiaalisessa mediassa, mutta tarpeen ovat myös kasvokkaiset kohtaamiset kirjallisuustapahtumissa.

Yksi sydäntälämmittävimmistä hetkistä kirjamessureissullani Helsingissä sattui Siltala-kustantamon osastolla. Pitelin kädessäni Juhani Karilan hersyvää Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Ventovieras hengenheimolainen kääntyi puoleeni ja totesi: ”Tuo on loistava kirja.” Olin juuri edellisviikolla lukenut kirjan – se piti heti saada messuilta ostettua omaksi –, joten minun oli helppo yhtyä näkemykseen. Vietimme muutaman minuutin pohtien yksissä tuumin teoksen ansioita, ennen kuin jatkoimme tahoillemme valloittamaan messujen kirjavuoria.

Kirjallisuustapahtumissa kohtaavat kirjoja rakastavat ihmiset, niin lukijat kuin kirjoittajat, ja nämä kohtaamiset tuovat uutta intoa sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Kun kyse on kirjallisuudesta, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.