Merkinnät teemasta 'sanat'

Joulusatu 2022

Ammatinvalintakysymys

Aatto oli turvallisesti takanapäin, mutta Aatos-tonttu istui yhä työpöytänsä ääressä pitkälle yöhön.

Toiset tontut nauttivat muorin lanttulaatikkoa ja kotikaljaa, santsasivat riisipuuroa ja pistelivät poskeensa joululimppua ja kasvisproteiinikinkkua, jonka Hedda-tonttu oli pari vuotta takaperin lanseerannut Korvatunturin joulupöytään possunpotkan korvikkeeksi. Joulupukki piti puheen, jossa kiitti tonttuväkeä venymisestä ja joustosta näinä vaikeina aikoina. Sitten nostettiin kotikaljatuoppeja ja taisipa joku innostua hurraamaan.

Mutta Aatos-tonttu ei päässyt notkuvan pöydän ääreen. Sen sijaan hän joi jäähtynyttä glögiä, johon ei ollut ehtinyt edes rusinaa nakkaamaan, mantelilastuista puhumattakaan, ja tuijotti näyttöpäätettä.

Aatos oli Korvatunturin Excel-velho, taulukkolaskennan kruunaamaton kuningas, kirjanpito-osaston valtias ja inventaarioiden isäntä. Excelistä Aatos tosin oli luopunut jo viisitoista vuotta sitten, kun hän sai tarpeekseen ylikansallisten yhtiöiden ylivallasta. Hän siirtyi käyttämään avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka toimivat vähintään yhtä näppärästi kuin kalliiseen pakettiin verhotut lisenssipohjaiset ökyhintaiset ohjelmistot.

Sitä paitsi Korvatunturin kirjanpito oli ihan peruskauraa: ostoreskontra, varastot ja poistot. Tai no, melkein peruskauraa, koska tulopuoli sakkasi. Aatos oli jo vuosikymmeniä koettanut muistuttaa, ettei mikään firma pyöri sillä lailla, että menot sen kun kasvavat, mutta tuloja ei tule. Joulupukki oli viitannut Aatoksen puheille poronnahkakintaalla, muistuttanut joulun hengestä ja kuvannut pitkään ja monisanaisesti, kuinka ilo ja riemu lasten silmissä oli paljon tärkeämpää kuin eurot. Hyvähän pukin oli puhua, kun sen tarvitsi vain patsastella mainoskasvona ja tehdä yksi pikku keikka kerran vuodessa.

Kirjapito-osastolla sen sijaan uurastettiin 364 päivää sillä välin, kun maapallo kiersi kertaalleen auringon, ja erityisesti vuoden viimeiset vuorokaudet paiskittiin pitkää päivää ja yötä.

”Kenen idea oikein oli laittaa Korvatunturin tilikausi päättymään vuodenvaihteeseen?” puuskahti Tiitus-tonttu, joka pelmahti kirjanpito-osaston ovesta sisään kuin talvimyrsky Amerikan mantereelle. Tiitus oli Aatoksen oikea ja välillä vasen käsi, muistivelho, joka laski päässä nopeammin kuin kirjanpito-osaston tietokone, jossa sentään oli RAMit ja ROMit ja huippunopeat SSD-levyt. Kaukana olivat ne ajat, kun ensimmäisen sukupolven Amigalla summattiin lukuja yhteen ja pelattiin siinä sivussa The Secret of Monkey Islandia.

”Joulupukki tykkää, että asiat saa hoidettua kalenterivuosi kerrallaan”, Aatos hymähti. ”Olen koettanut saada muutosta asiantilaan, mutta pyynnöt ovat kaikuneet kuuroille korville.”

Tai ei sentään täysin kuuroille: Eetos, tonttupolven iäkkäintä kaartia, kuunteli kyllä, mutta hänelle ei koskaan annettu Korvatunturin yleiskokouksessa puheenvuoroa. Sen sijaan markkinointiosaston johtaja Paatos-tonttu piti huolen, että Joulupukin suosimat toimintamallit saivat aina paljon ylistyssanoja ja positiivisia some-arviointeja. Siinä jäivät virtuaalisia papereita pyörittelevät kirjanpitäjät toiseksi.

Aatos ja Tiitus olivat päässeet tekemään varastoinventaariota vasta jouluaattona puolilta päivin, kun pukki lopulta pääsi liikkeelle. Joulupukki oli kesän korvalla päättänyt siirtyä nykyaikaisempaan kulkupeliin ja vaihtanut vanhan rekensä sähkörekeen. Valitettavan ja odottamattoman sähköntuotanto-ongelman vuoksi pukki ei ollut saanut ladattua reen akkua ajoissa, joten lähtö viivästyi ja sitä myöten yhtä lailla inventaario.

Aatos ja Tiitus olivat jo vuosia yrittäneet selittää, että jos pakkausosaston tontut pitäisivät kirjanpidon ajan tasalla, inventaario sujuisi kuin tanssi tai ainakin tonttupolkka. Pakkausosastolla oli ideaan suhtauduttu periaatteessa myötämielisesti, mutta koska työehtosopimuksessa kiellettiin uusien tehtävien lisääminen toimenkuvaan ennen seuraavaa neuvottelukierrosta, Aatos ja Tiitus olivat edelleen joutuneet käärimään hihansa, kun pukin reki lähti maailmalle.

Tänä vuonna kaksikko oli ottanut tavoitteekseen inventoida Korvatunturin varastot, ennen kuin pukki palaisi maailmalta. Tavoitteen saavuttaminen edellyttäisi projektin suorittamista ennätysajassa, mutta (Aatos painotti) ehdottoman tärkeää olisi, että vaikka kello tikittäisi kuin aikapommi, huolellisuus ei saisi kärsiä. Aatos ja Tiitus olivat lyöneet kättä päälle ja sännänneet inventaarion pariin jo siinä vaiheessa, kun sähköreen perävalot vilkkuivat vielä tien päässä.

Ja niin kävi, että Aatos ja Tiitus saivat urakkansa valmiiksi, ennen kuin Joulupukki palasi takaisin Korvatunturille. Toki reissuun oli mennyt kaksi päivää kauemmin kuin oli ennakoitu. Sähköreen akkuun oli tullut vika, ja uuden akun toimittamiseen oli maahantuojalta uponnut sen verran aikaa, että maailmalla oli jo ehditty huolestua, kun pukin keikkakiertue viivästyi. Twitterissä levisi huhu, että porotonta pukkia olisi erehdytty luulemaan ukrainalaiseksi ilmatorjunta-aseeksi ja pukki rekineen päivineen olisi päätynyt erään realiteetit kadottaneen suurvaltiojohtajan liikekannallepanon siviiliuhriksi.

Loppu hyvin kaikki hyvin: rekeen saatiin uusi akku, Joulupukki sai tehtyä kiertueensa ja pääsi takaisin Korvatunturille. Aatos ja Tiitus hyökkäsivät ensimmäisenä luetteloimaan niitä lahjoja, jotka olivat jääneet toimittamatta, jotta pukin kyydissä palanneet paketit eivät sotkisi varastokirjanpitoa.

”Osoiteosastolla on taas törvelletty pahemman kerran”, Aatos huomautti.

”Ei meillä enää ole osoiteosastoa”, Tiitus muistutti. ”Osoitetietokannan ylläpito ulkoistettiin postilaitokselle.”

”Ilmankos”, Aatos pudisti päätään, ”ilmankos.”

Kun toiset istuivat postjoulupöydässä syömässä herkkua monenlaista, Aatos ja Tiitus siirtyivät tekemään yhteenvetoa. He kävivät läpi tuotanto-osaston tuoteluettelot, kirjasivat jokaisen toimitetun lahjan ja merkitsivät jok’ikisen tiedomurun taulukkolaskennan soluihin ja sarakkeisiin. Tiimi touhusi tehokkaammin kuin koskaan ennen, ja niin kävi, että uudenvuodenaattoaamuna Aatos pääsi lopulta painamaan kuluneen vuoden kirjanpitotiedostossa Ctrl + S ‑yhdistelmää viimeisen kerran.

”Valmista!” hän hihkaisi. ”Ja vielä reilusti tämän vuoden puolella!”

”Nyt on pukki tyytyväinen”, Tiitus myhäili. ”Ja me saamme viettää uudenvuodenpäivänä vuoden lakisääteisen vapaapäivämme.”

”Tiitus-hyvä, kyllä nyt näyttää vaarallisesti siltä, että tänä vuonna meillä ei ole 364 työpäivää, vaan 363. Tai tarkkaan ottaen 363,4076. Me saamme vetää lonkkaa melkein koko uudenvuodenaaton.”

”Vau!” huokaisi Tiitus ikäpolvensa ilmaisutavalle uskollisena. ”Tätä ei ole tapahtunut koskaan minun urani aikana.”

”Eikä minun”, Aatos nyökytti. ”Elämme eriskummallisia aikoja.”

Tonttuvaljakko kätteli toisiaan hartaana, innostuivatpa jopa tekemään kirjanpito-osaston tonttujen salaisen kättelysarjan, johon kuului oikeaa ja vasenta kättä, etusormikoukku sekä yksi pariton villasukka.

”Vieläköhän siellä olisi riisipuuroa?” Tiitus mietti.

Juuri kun he olivat lähdössä katsomaan postjoulupöydän tarjoomuksia, kuului ovelta koputus.

”Älä avaa”, Tiitus sanoi. ”Leikitään, että meillä soi tonttupoppi vastamelukuulokkeissa emmekä ole kuulleet mitään.”

Aatos pudisti päätään. ”Se on kyttäyskeikkalaisten strategia. Me olemme sentään kirjapito-osastolla, ja meillä on standardit.”

Aatos-tonttu väänsi puoliruosteisen lukon auki. Sisään astui postin lähetti.

”Onhan tämä Joulupukin Korvatunturin paja? Tänne oli kyllä vaikea löytää. Meidän osoitetietokanta ohjasi napapiirille, mutta siellä sanoivat, ettei asia heille kuulu, joten tänne asti piti tulla. Jakeluauton akku tyhjeni, niinpä piti viimeiset pauttiarallaa kolmesataa kilometriä huristaa koiravaljakolla.”

Lähetti veti sisään suurensuurensuuren säkin, joka hädin tuskin mahtui ovesta sisään. Kun säkki oli saatu seinien sisäpuolelle, se täytti käytännössä kaiken tyhjän tilan, niin että tontut ja postipoika joutuivat seisomaan selkä seinää vasten.

”Kas tässä maailmalta väärin jaettuja lähetyksiä. Niitä kertyi kyllä tänä vuonna odottamattoman paljon.” Postinjakaja pudisteli päätään. ”Ja tuolla pihamaalla on vielä toinen mokoma lahjapalautuksia. Nassikat ovat tätä nykyä kovin kriittisiä eikä niille kelpaa enää mikä tahansa lahja. Sen verran paljon säkki painaa, että veikkaan, että palautuksina tulee hyllykaupalla kirjoja. Niissä on kuulemma vanhentunut käyttöliittymä.”

Ulkoa kuului haukuntaa. Postin vuokratyöntekijä hivuttautui ovensuuhun. ”Minä tästä lähden, koiravaljakko odottaa.”

Aatos ja Tiitus katsoivat toisiinsa.

”Ei voi olla totta.”

”Tätä vuotta oli jäljellä enää neljätoista tuntia ja kolmetoista minuuttia.”

”Ja me olisimme saaneet pitää koko sen ajan vapaata.”

Samassa paikalle pöllähti itse Joulupukki. Hän oli vaihtanut markkinointiosaston räätälöimän univormun villahousuihin ja upouuteen islantilaisvillapaitaan, jonka muori oli kutonut ohjeella, joka löytyi Sigríður Sif ”Sigga” Gylfadóttirin ja Satu Rämön uudesta villapaitakirjasta (jonka käyttöliittymä ei muorin mielestä ollut lainkaan vanhentunut). Joulupukki pysähtyi kynnykselle ja jäi tuijottamaan suurensuurensuurta säkkiä.

”Mitäs, mitäs, mitäs?” hän kysyi ja kallisteli päätään.

”Postipoika kävi”, Aatos sanoi.

”Koiravaljakolla, kun akusta loppui sähköt”, Tiitus täsmensi.

”Sähköt, aivan”, pukki nyökytteli. ”Sitä on liikkeellä.”

”Ja toi tämän säkin”, Aatos jatkoi.

”Ja toisen, joka on vielä pihalla”, Tiitus lisäsi.

”Palautuksia”, he viimeistelivät yhteen ääneen.

”Jaaha, no sitten te tiedätte, mitä pitää tehdä: inventaarion aika!” Joulupukki totesi ja kääntyi kynnyksellä.

”Ei ole reilua!” Tiitus kiljaisi.

”Me saatiin juuri inventaario valmiiksi”, Aatos marisi.

”Nyt jo? Hienoa!” Sitten Joulupukki hieraisi korvallistaan. ”Mutta tontun täytyy tehdä, mitä tontun täytyy, erityisesti jos on töissä kirjanpito-osastolla. Se on ammatinvalintakysymys.”

Niine hyvineen Joulupukki käännähti kannoillaan ja lähti takaisin postjoulupöytään vihellellen Joulupukki matkaan jo käy ‑kappaletta hieman nuotin vierestä.

”Ei kai tässä auta muu kuin kääriä hihat”, Aatos totesi.

Mutta ennen kuin hän ehti tarttua nutun hihansuukäänteisiin, Tiitus nosti sormensa pystyyn, avasi kännykkänsä ja soitti nopean puhelun.

”Hmmm… Aivan… Kyllä…” hän sanoi luuriin, ja lopuksi totesi tarmokkaasti: ”Selvä homma!” Sitten hän napautti punaista luuria.

”Se on nyt sillä lailla”, Tiitus sanoi vanhemmalle kirjanpitotontulle, ”että me emme voi tarttua tähän hommaan enää tänään. Meillä on katsos ylityövapaat pitämättä. Ja koska vuodenvaihteessa kirjanpito ja kaikki muukin Korvatunturin toiminta siirtyy uudelle joululahjatuotantoyhteistoiminta-alueelle, meidän täytyy saada lomat sitä ennen pidettyä.”

Aatos kallisti päätään.

”Minä olen ihan liian vanha tällaisiin organisaatiomuutoksiin. Pitäisiköhän siirtyä saman tien eläkkeelle.”

”Minulla on parempi idea”, Tiitus-tonttu totesi. ”Haetaan valtiovarainministeriön budjettiosastolle laskentapäälliköiksi. Siellä tuntuu olevan nyt tyyppejä, joilta ei suju sen paremmin yhteen- kuin vähennyslasku.”

Aatos katsoi ympärilleen. Hän ei jäisi kaipaamaan tätä loukkoa, joissa kylmä puhalsi ikkunankarmeista ja ilmanvaihto sakkasi. Aatos ja Tiitus tekivät kirjanpito-osaston entisten työntekijöiden salaisen kättelyn, johon ei kuulunut paritonta villasukkaa. Sitten he sulkivat kirjanpito-osaston oven viimeisen kerran ja poistuivat hyräillen Jollei jouluna ole lunta‑kappaletta tismalleen oikeassa sävelessä. Aatosta ja Tiitusta odottivat kädenlämmin riisipuuro ja uudet ammatilliset haasteet.

Joulusatu 2021

”Enää neljä päivää jouluaattoon”, huokaisi Aatos-tonttu. ”Melkein selvillä vesillä!” Hän rojahti toimiston haalistuneenpunaiseen nojatuoliin, joka oli nähnyt parhaat päivänsä silloin, kun venäläiset kollegat työskentelivät vielä Neuvostoliitossa. Tuolin jouset vaikeroivat kuin viulu Myrtteli-tontun käsissä.

Oli uutisten aika. Aatos napsautti kaukosäädintä. Periaatteessa hänen joulukuun työtuntinsa olivat olleet täynnä jo toissaviikolla, mutta näin joulun alla ei Korvatunturin PR-osastolla kellokorttia ehtinyt leimaamaan. Aatos puhalteli höyryävään puikulamuusi-poronfileevalmisannokseensa. Kohtalon ivaa, että kuukauden ensimmäinen lämmin ateria oli tulikuuma.

Aatos myönsi auliisti, että hänellä oli mennyt melkoisesti aikaa uuden toimenkuvan haltuunottoon. Marraskuun alussa hän oli saanut ylennyksen Korvatunturin markkinointiviestintäpäälliköksi. Pestin aiempi haltija Akapeetus oli ottanut lopputilin ja lähtenyt pääpomoksi valtioneuvoston pandemiaviestintäosastolle. Koko puolentoista kuukauden ajan Akapeetuksen selfieitä oli hallinnut rentoutunut ja stressitön hymy. ”Kyllä kannatti tehdä irtiotto”, Akapeetus myhäili. ”Näin leppoisassa työssä jää jopa vapaa-aikaa, eikä viestintäkriisejäkään synny samaan malliin kuin aiemmassa paikassa.”

Aatos oli henkeen ja vereen Korvatunturin miehiä, häntä ei saisi puljusta pois ennen virallista eläkeikää, jota oli juuri korotettu viitensataankolmeenkymmeneen­kahdeksaan vuoteen. Korvatunturilla vallitsi täystyöllisyys – ellei noteerattu Vilarius-tonttua, joka vietti suurimman osan viikon työtunneista selaten somea ja postaten meemejä koko tonttulan yhteiseen Elfsapp-ryhmään. Erinomaisesta työllisyystilanteesta huolimatta Korvatunturin huoltosuhde oli sen verran vinksallaan, että varhaiseläkkeille oli pistetty stoppi. Vaikka Aatos ei mikään eilisen teeren poika ollut, hänen piti vielä kerätä aika lailla maileja mittariin ennen oloneuvoksen päivien alkua.

Televisiouutiset käsittelivät sitä, mitä joulukuussa yleensäkin: valtioiden välisiä kahnauksia, tulipaloja ja onnettomuuksia, entisten presidenttien nykyisiä edesottamuksia ja Suomen huippu-urheilijoiden uran käännekohtia. Akapeetus oli jälleen ruudussa haastateltavana. Hänen aurinkoinen hymynsä sädehti kilpaa valkaistujen hampaiden kanssa, kun hän kertoi, miten vaivattomasti pandemiatyöryhmä oli jälleen saanut sovittua yhteiset linjat, joilla taattaisiin suomalaisille turvallinen juhlakausi. Aatos irvisti. Hänen vatsansa valitti, pottumuusi poltti kitalakea ja hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi nukkunut kunnon yöunet. Viimeksi soittaessaan videopuhelun Akapeetus oli päivitellyt Aatoksen tummia silmänalusia ja vihjaissut, että heillä olisi pandemiaviestintäosastolla auki paikka pätevälle PR-tyypille. Aatos oli vain tuhahtanut. Hän ei kääntäisi selkäänsä Korvatunturille!

Uutistenlukija katsoi vakavana kameraan. ”Kotimaasta. Tänä jouluna lahjat jaetaan vain virka-aikaan. Suorassa lähetyksessä Korvatunturilta reportterimme haastateltavana itse joulupukki.”

Aatos singahti seisomaan ja valmisruoka-annos keikahti toimiston lankkulattialle. Kouki, PR-puolen pyylevä lapinporokoira, hyppäsi yhdellä loikalla siivoamaan sotkut parempiin suihin.

Korvatunturin PR-osastolla oli yksi pyhä sääntö: kaikki mediahaastattelut piti sopia markkinointiviestintäpäällikön kautta, ja tätä nykyä tittelin kantaja oli Aatos. Tässä televisiohaastattelussa oli protokollan mukaista toimintamallia rikottu pahemman kerran. Jos Aatoksella olisi ollut taipumusta vainoharhaisuuteen, hän olisi väittänyt, että hänet oli tietoisesti ohitettu.

”Uudella muutoksella pyritään vähentämään työntekijäportaan kuormitusta”, joulupukki sanoi ja reportteri nyökytteli. Taustalla kilahteli poronkello, kun Pyry ja Ailu mutustelivat jäkälää. Joulupukki käänsi katseensa suoraan kameraan. ”Osa lahjoista jaetaan vasta pyhien jälkeen.”

”Ei, ei, ei!” Aatos kiljaisi. ”Tästä tulee valtava imagotappio! Kiltit lapset haluavat lahjansa aattona eikä vasta arkena.”

”Ja mitä tulee kansainvälisiin asiakkaisiimme, olemme sopineet kuljetusyhteis­työstä ForEverGiven-kuriiripalvelun kanssa. Pientä viivettä toimitusaikatauluissa on toki odotettavissa, mutta viimeistään maaliskuulla lahjojen pitäisi olla perillä maapallon kaukaisimmissakin kolkissa”, joulupukki sanoi ja väläytti säihkyvän hymyn.

Sillä sekunnilla joulupukin kuuma linja alkoi piristä vihaisesti. Luuri hyppi vihreän puhelimen päällä ja numeroidenvalintakiekko tärisi hälytysäänen voimasta. Toimisto oli tuntia aiemmin autioitunut, sillä koko muu Korvatunturin PR-osaston väki oli lähtenyt puhelinlinjojen ulottumattomiin katsomaan jääkiekon SM-liigan viimeisiä otteluita ennen joulutaukoa. Aatos oli pahaa aavistamatta mennyt siunaamaan tonttujoukon tonttumaisen idean sillä ehdolla, että Friika napsauttaisi päälle kuuman linjan automaattisen puhelinvastaajalaitteen. Aatos huoahti. Laita alainen asialle ja mene itse perässä.

Aatos nosti luurin. Puhelimen johto sotkeentui pöydällä makaavan laskimen paperirullaan.

”Mitä tämä tarkoittaa?” Ääni jyrähti luurista niin lujaa, että Kouki keskeytti poronfileen pureskelun. Aatos nielaisi. Hän tunnisti äänen: linjan toisessa päässä oli Suomen valtion pääministeri.

”Ei lahjoja jouluna?” pääministeri ärjäisi.

Aatos yritti änkyttää vastausta, mutta pääministeri oli selvästi päättänyt, että puhelinkeskustelussa olennaista ei ollut dialogisuus.

”Ei Suomen lapsia voi kohdella tällä tavoin! Näin isoja asioita varten pitäisi aina perustaa toimikunta, joka etsii kaikille osapuolille parhaan mahdollisen ratkaisun.”

Aatos ehti melkein pistää sanan väliin, ennen kuin pääministerin kiukku vyöryi jälleen puhelinlinjoja pitkin Korvatunturin hiljaiseen PR-toimistoon.

”Kansainvälisellä tasolla tämä aiheuttaa uskottavuuskriisin Suomelle. Meidän huolellisesti rakentamamme imagokampanja romahtaa kuin joulukorttitalo. Olemme juuri päässeet pisteeseen, jossa Suomi mainitaan muissakin positiivisissa yhteyksissä kuin äitiyspakkauksen kehittäjänä ja koulutuksen kärkimaana.” Pääministeri vaimensi vähän ääntään. ”Jälkimmäisen asian kanssa meidän on pitänyt muutenkin pitää kieli keskellä suuta, kun opetusministeriössä lähti mopo keulimaan uudistusten kanssa, ja siitä seurasi – no se, mitä liian innokkaasta uudistamisesta aina tuppaa seuraamaan.”

Aatos katseli ympärilleen Korvatunturin PR-toimistossa. Periaatteessa Aatos oli samaa mieltä – into uudistaa ihan vain uudistamisen ilosta aiheutti enemmän harmia kuin hyötyä –, mutta Korvatunturin PR-puolelle Aatos olisi toivottanut tervetulleeksi muutaman uuden innovaation. Ensimmäisenä Aatos olisi nakannut nurkassa runksuttavan faksin poronkuuseen ja vaihtanut lankapuhelimet mobiiliversioihin. Virkansa aloitushuumassa Aatos oli jopa ehdottanut kiltteysvalvonnan siirtämistä digitaaliseen etävalvontaan, etenkin kun nykynatiaiset olivat verkossa 24/7 ja livemaailmassa vain satunnaisesti. Uudistukset olivat tyssänneet Korvatunturin budjettiosastolla koviin kustannuksiin. ”Sitä paitsi kyllä tonttujen täytyy oikeasti kurkkia ikkunoiden takana”, korvatunturivarainministeriön kansliapäällikkö Toimio-tonttu oli todennut ykskantaan. ”Mitä siitä tulisi, jos lapsia valvottaisiin etäyhteydellä? Kaikki lakkaisivat olemasta kilttejä. Siksihän aikuisetkin menevät aamuisin työpaikoille: jotta voidaan valvoa, että työt tulee tehtyä.”

Toimio-tonttu oli selvästi tipahtanut kehityksen kärryiltä, mutta Aatos ei ollut viitsinyt ryhtyä selostamaan, miten aikuisten etätyö oli nykyisin ihan arkipäivää ja työt tulivat silti tehdyksi. Kun korvatunturivarainministeriö oli jotain päättänyt, byrokraattien päätä eivät kääntäneet sellaiset pikkuseikat kuin faktat.

”Tämä hanke pitää saada torpattua heti, ja mainehaitat täytyy korjata välittömästi”, pääministeri päätti synkän yksinpuhelunsa. Aatoksen vatsanpohjaa kylmäsi.

”Millä resursseilla me se tehdään?” Aatos nikotteli. Toki PR-osasto oli joulupukin kanssa tottunut spontaaneihin ulostuloihin ja veitsen terällä taiteluun, mutta joulupukki oli luvannut – tai siis Rekorius-tonttu, joulupukin assistentti, oli joulupukin puolesta luvannut –, että mitään uusia innovaatioita ja visioita ei vietäisi eteenpäin, ennen kuin tämän vuoden mediajulkisin työpäivä olisi kunnialla pulkassa ja pulkka palannut porojen vetämänä takaisin Korvatunturille. Tässä sitä nähtiin, että Rekoriuksen – tai joulupukin – sanaan ei voinut luottaa.

Katastrofaalisesta tv-haastattelusta huolimatta Aatos uskoi vielä saavansa Korvatunturin PR-ongelmat hallintaan, mutta se, että pääministeri vyörytti hänen vastuulleen koko Suomen kansallisten ja kansainvälisten mainehaittojen korjaamisen, ylitti mennen tullen Aatoksen ja hänen tiiminsä rajalliset voimavarat.

Puhelimessa oli hetken hiljaista. Aatos alkoi jo olla varma, että puhelu oli katkennut, ja hänen teki mieli räpätä puhelunkatkaisukytkimiä, kuten vanhoissa elokuvissa aina tehtiin, vaikka temppu ei leffoissakaan ikinä palauttanut puhelinyhteyttä. Aatos tuki luurin korvan ja olkapään väliin, kiskaisi kantapään alle myttyyntyneen villasukan suoraksi ja huokaisi syvään. Kouki-rontti lipoi onnellisena lattialta viimeisiä pottumuusin rippeitä ja heti perään huuliaan. Televisiouutisissa oli siirrytty Korvatunturilta muihin päivänpolttaviin kysymyksiin. Sääkartan mukaan koko Suomessa pyryttäisi seuraavan parin vuorokauden aikana niin paljon, että taloja jouduttaisiin kaivamaan esiin nietosten keskeltä. Kaikki valtakunnan lumiaurat ja traktorit oli asetettu valmiustilaan.

”Te tarvitsette apuvoimia”, pääministeri lopulta sanoi. ”Tiedän juuri oikean tyypin siihen hommaan.”

Linja mykistyi lopullisesti. Aatos pudisti päätään. Nykynuorilla ei ollut minkäänlaisia tapoja, mutta eipä noilta alle satavuotiailta nulikoilta sellaisia voinut odottaakaan. Pahuksen märkäkorvat.

Hetken päästä ovelta kuului töminää ja pauketta. Akapeetus kopisteli lunta huopatossuistaan. Hänen riemukas hymynsä oli haihtunut, ja kasvoilla oli jälleen sama huolestumisen, turhautumisen ja väsymyksen pyhä kolminaisuus, joka tontun naamavärkkiä oli Korvatunturilla hallinnut niin kauan kuin Aatos muisti.

”Pääministeriltä kävi käsky”, Akapeetus totesi vaisusti. ”Pitää kuulemma pistää homma kuosiin.”
Akapeetus käveli suoraan kauhtuneeseen nojatuoliin, jonka jouset vaikersivat forte fortissimona.

Nyt tarvitaan vähän buustia, Aatos tuumasi. ”Eiköhän kääritä hihat!” hän sanoi hilpeimmällä äänenpainollaan ja ryhtyi rullaamaan punaisen nuttunsa hihansuita. ”Kyllä tästä yhdessä selvitään! Vähän imagonkohotusta ja positiivista peeärrää!”

Akapeetus huokaisi niin raskaasti, että Kouki katsoi tarpeelliseksi käydä lipaisemassa Akapeetuksen nenänpäätä. Akapeetus murahti, mutta rapsutti sentään karvakuonoa korvan takaa.

”Ajattelehan”, Aatos aloitti, rykäisi ja piti taidepaussin korostaakseen sanomansa tärkeyttä. ”Meillä saattaisi olla hankalampiakin hommia hanskattavaksi. Mieti, jos toimeksiantajanamme olisi Posti tai VR.”

© Inka Vilén 2021

Kirjallisuus tarvitsee kohtaamisia kasvokkain

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 6.11.2021

Pääsin pitkästä aikaa maistelemaan messuhumua Helsingin kirjamessuille. Olo oli kuin keskenkasvuisella karkkikaupassa: Kirjoja! Ihmisiä! Keskusteluja! Kohtaamisia! Lisää kirjoja! Myönnän, että innostuin messuilla hamstraamaan kirjoja niin paljon, että oma kantokyky loppui kesken. Onneksi seurueestamme löytyi apukäsiä.

Joka vuosi medioissa marmatetaan, että kirjamessut ovat kaupallinen tapahtuma. Totta kai raha liikkuu kirjamessuilla sekä Helsingissä että pienemmillä paikkakunnilla: messukeskukset eivät anna tiloja hyvän hyvyyttään, kustantajille ja kirjojen myyjille ei riitä pelkkä messunäkyvyys. Kirjallisuus on bisnestä, ei siitä pääse mihinkään.

Mutta mikä tärkeämpää: kirjallisuus on kulttuuria. Kirjamessuilla kirjallisen valtakulttuurin lisäksi esittäytyvät lukuisat alakulttuurit. Vahvasti messuilla näkyy esimerkiksi spekulatiivinen fiktio, toisin sanoen fantasia, tieteiskirjallisuus ja kauhu, samoin hyllytilaa ja lava-aikaa löytyy nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten YA-kirjallisuudelle. Kirjamessuilla pahaa-aavistamaton kirjallisuuden ystävä voi törmätä sellaiseen kirjallisuuteen, joka ei saa päivälehdissä palstatilaa eikä pääse esille radion tai television kulttuuriminuuteissa.

Messuttomana vuonna uutuuskirjat jäivät pimentoon

Totta kai kirjamessut ovat kirjoittajan silmin erilainen tapahtuma kuin keskivertolukijan näkövinkkelistä. Minulle messujen parasta antia ovat kohtaamiset ja keskustelut. Tänä vuonna väki naamioitui maskeilla, joten moni tuttu jäi varmasti tervehtimättä. Onneksi muutaman tiskin takaa löytyi tunnistettavia tyyppejä, joiden kanssa pääsin vaihtamaan kuulumiset. Ja mitä ne olivatkaan? Pääosin puhuimme siitä, mistä oli jääty viime vuonna paitsi. Eniten kaikkia harmitti, että korona-ajan uutuuskirjat olivat jääneet ilman ansaitsemaansa huomiota.

Vaikka virtuaaliset tapahtumat ovat tulleet jäädäkseen ja sosiaalinen media hönkii kirjauutuuksia ja kirjoittavien ystävien kuulumisia, tarvitaan yhä kohtaamisia kasvotusten. Tarvitaan kirjapinoja ja hyllyjä, joista käteen voi osua sellainenkin opus, jonka verkkokaupan algoritmit ja täsmähaut jättävät pimentoon.

Kirjamessuilla valokeilassa on erityisesti kotimainen kirjallisuus. Rahtasin messuilta kassikaupalla teoksia, joiden kirjoittajat pyörivät somekuplassani. Yhtään eteläpohjalaista kirjoittajaa ei tällä kertaa pakaaseihin päätynyt, vaikka hetken katselin sillä silmällä sekä Maisku Myllymäen esikoista, jota mediat ovat suitsuttaneet, että Elina Jokisen menestystä niittänyttä esikoisromaania – siis juuri sitä teosta, joka voitti ensimmäisen pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon lokakuussa. Onneksi jäivät ostamatta, sanovat ystäväni, jotka kirja-aarteitani joutuivat kantamaan. Ehkä seuraavalla kerralla, sanon minä. Seuraavia messuja odotellessa napautan itseni kirjaston lainausjonoon.

Näkyvyyttä pohjalaiselle kirjallisuudelle

Syystä tai toisesta Pohjanmaan alue on ollut kirjallisuuskulttuurin synkkä saareke, jossa tienoon oma kirjallisuus ei ole päässyt erityisen hyvin näkyville. Tietämättömimmät saattaisivat jopa kysyä, onko Pohjanmaalla Antti Tuurin ja Sisko Istanmäen lisäksi muita kirjailijoita. Ympäröivät maakunnat ovat vieneet kirjallisuutta aivan toisessa mittakaavassa valtakunnan eetteriin.

Siksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n toiminta on niin tärkeää. Vaikka koronavuosina emme ole entiseen tapaan pystyneet järjestämään tapahtumia jäsenistöllemme, olemme uurastaneet pohjalaisen kirjallisuuden näkyvyyden puolesta. Ja tulosta on tullut.

Yhdistys julkaisee kaksi kertaa vuodessa katalogin, jossa esitellään jäsenkirjailijoittemme uutuudet. Katalogimme on mainio tietopaketti niin kirjastoihin, kirjakauppoihin kuin vaikkapa äidinkielenopettajille, jotka etsivät tuoretta kirjallisuutta alueeltamme.

Pohjalainen kirjallisuuspalkinto syntyi yhdistyksemme aloitteesta. Puheenjohtajamme Henna Helmi Heinonen sai puhuttua idean taakse Ilkka-Pohjalaisen päätoimittajan Markku Mantilan, ja loppu on pohjalaista kirjallisuushistoriaa. Ylipäänsä Ilkka-Pohjalainen on tuonut kirjallisuutta tarmokkaasti näkyville, ja palkintoehdokkaiden esittelyt olivat syksyn kulttuurisivujen suola. Kirjallisuuspalkinnon raati osoitti ihailtavaa rohkeutta, kun voittajaksi valikoitui esikoisteos.

Siinä missä katalogi ja kirjallisuuspalkinto antavat näkyvyyttä julkaiseville kirjailijoille, yhdistyksemme raapalejoulukalenteri tarjoaa tasavertaisen julkaisumahdollisuuden harrastajille ja ammattilaisille. Raapalejoulukalenterin tekstit ovat Facebookin kautta tavoittaneet lukijoita Suomenniemen joka kolkasta. Tänä vuonna tekstejä pääsee lukemaan entistä laajempi lukijakunta, sillä Facebook-sivumme lisäksi raapaleet voi lukea Ilkka-Pohjalaisen sivuilta. Mikä sen hienompaa kuin tuoda joulumieltä sillä tavalla, jonka me hallitsemme parhaiten – kirjoittamalla.

Messujenmentävä aukko

Mitä Etelä-Pohjanmaan kirjallisuuskentältä puuttuu? Omat kirjamessut. Tänä vuonna naapurimaakunnan keskus Tampere pääsee lopulta järjestämään omat kirjafestarinsa, joissa etukäteishypetyksen perusteella Pirkanmaan kirjallisuuskenttä pääsee näyttävästi esille. Samoin Kokkolassa toteutuvat tänä syksynä Keski-Pohjanmaan ensimmäiset kirjamessut.

Etelä-Pohjanmaan kirjakarnevaalit Seinäjoella, Lapualla tai vaikkapa Tuurissa toisivat piristysruiskeen maakunnan kirjallisuuteen. Jos ei kaupallinen potentiaali saa potkittua kirjallisuustapahtumaa pystyyn, tässä kohti olisi paikallaan heittää soppaan pikkuripaus perisuomalaista kateutta: jos messut on joka maakunnassa, miksei meilläkin? Omien kirjallisuusjuhlien toteutumista odotellessa eteläpohjalaisten matka käy Turkuun, Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle sekä Kokkolaan ja Vaasan Littfestiin.

Yhteisöllisyys kasvattaa lukuintoa

Vaikka korona-aikana entistä useammat ovat löytäneet kirjojen ihmeellisen maailman, otsikot ja juhlapuheet muistavat muistuttaa, että lukeminen vähenee ja lukutaito heikkenee. Lukemisen puolesta on syytä lyödä rumpua, sillä hyvä lukutaito on avoin portti yhteiskuntaan ja se kehittyy vain lukemalla. Jotta nuori innostuisi tarttumaan kirjaan, tarvitaan lukumalleja ja lukukokemusten jakamista. Lukijoiden yhteisöllisyys on roihahtanut ilmiliekkiin sosiaalisessa mediassa, mutta tarpeen ovat myös kasvokkaiset kohtaamiset kirjallisuustapahtumissa.

Yksi sydäntälämmittävimmistä hetkistä kirjamessureissullani Helsingissä sattui Siltala-kustantamon osastolla. Pitelin kädessäni Juhani Karilan hersyvää Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Ventovieras hengenheimolainen kääntyi puoleeni ja totesi: ”Tuo on loistava kirja.” Olin juuri edellisviikolla lukenut kirjan – se piti heti saada messuilta ostettua omaksi –, joten minun oli helppo yhtyä näkemykseen. Vietimme muutaman minuutin pohtien yksissä tuumin teoksen ansioita, ennen kuin jatkoimme tahoillemme valloittamaan messujen kirjavuoria.

Kirjallisuustapahtumissa kohtaavat kirjoja rakastavat ihmiset, niin lukijat kuin kirjoittajat, ja nämä kohtaamiset tuovat uutta intoa sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Kun kyse on kirjallisuudesta, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Kuusi (+ 1) näkökulmaa kirjoittajan elämään

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 4.1.2021

Tiedättehän meemin, jossa viidellä kuvalla kerrotaan, mitä eri tahot – ystävät, vanhemmat, sidosryhmät, henkilö itse – kuvittelevat ammattilaisen tekevän. Meemin kuudes kuva paljastaa, mitä ammattilainen omasta mielestään tosiasiassa tekee. Olen harjaantuneempi kirjoittajana kuin meemien tekijänä, joten härskisti varastin somenuorisolta idean toteutettavaksi sanallisessa muodossa. Tässä kirjallinen katsaus siihen, mitä eri ihmiset uskovat, että minä kirjoittajana teen.

Ystävät – siis sellaiset ystävät, joilla ei ole omia kirjallisia ambitioita – arvelevat, että kirjoittajana elän satumaailmassa, jossa hengailen kuninkaiden ja keijujen, yksisarvisten ja avaruusalusten, velhojen ja sarjamurhaajien kanssa. Ystävät eivät koskaan näe minua tietokoneen ääressä, joten he olettavat, että tekstit (joiden olemassaolosta tai olemaantulosta he eivät ole täysin vakuuttuneita) syntyvät ilman näppäimistökosketusta. Luonnollisesti ystäväni pitävät itsestään selvänä, että kirjoittaminen on minulle hyvin, hyvin helppoa, ja siksi he paheksuvat suunnattomasti sitä, että lyhyeen viestiin vastaaminen ei suju minulta minuuteissa vaan viikoissa.

Vanhemmat uskovat, että istun yksinäni raihnaisessa töllissä, jonka seinälautojen raosta vetää ja katon rei’istä sataa sisään. Pöytä huojuu ja kirjoitan pergamentille sulkakynällä, mutta rahat ovat loppu, joten en voi ostaa lisää mustetta. Tiedoksi äidilleni: kirjoitan läppärillä, sisälämpö on standardin mukainen 21 astetta, mutta villasukille on silti tarvetta. Väitän, että aivoni joutuvat käyttämään niin paljon energiaa, ettei lämpöä riitä varpaisiin asti.

Yhteiskunnan näkökulmasta kirjoittaja on elitistinen intellektuelli, jonka päämääränä on kyseenalaistaa vallitsevia rakenteita. Parasta olisi, jos kirjoittajien hengentuotteet kulkisivat ennakkosensuurin läpi, jotta niiden kriittisyyttä voitaisiin karsia, arveluttavia moraalisia malleja sensuroida ja eritoten pystyttäisiin valvomaan, että tekstit antavat yhteiskunnasta ja vallitsevasta todellisuudesta riittävän mairittelevan kuvan. Lisäksi kaikki hullutukset, kuten tulevaisuusvisiot, vaihtoehtoiset todellisuudet sekä historian tapahtumien uustulkinnat, on syytä saada kitkettyä pois. Vain realistisen maailman kuvaaminen edullisessa valossa on yhteiskunnan näkökulmasta olennaista.

Lukijat luulevat, että tekstit valuvat jumalallisen inspiraation voimalla kirjoittajan sormista näppäimistölle. Koska lukija saa kahlattua keskivertokirjan muutamassa tunnissa, hän otaksuu, ettei sen kirjoittamiseenkaan mene kovin kauan. Äkkiäkös sitä naputtelee tiiliskiven, ohuemmista teoksista puhumattakaan! Lukijalta ei myöskään löydy ymmärrystä sille tosiasialle, että hyvää tekstiä hiotaan pitkään ja hartaasti, eikä julkaiseminenkaan tapahdu sormia napsauttamalla. Jos sattuu kirjoittamaan sarjaa, kärsimätön lukija odottaa, että kun vastailmestynyt teos on luettu, seuraava osa on hetikohta kirjakaupoissa. Kannattaa siis välttää kirjoittamasta tekstejä, joille on lukijoita – kuka meistä haluaa joutua näin ahdistavan ajatusmallin vangiksi?

Oma mielikuvani itsestäni kirjoittajana on kiiltokuva, jonka päälle on ripoteltu korillinen kimalletta. Näen jykevän tammipöydän (en tosiasiassa tunnista tammipöytää pyökkisestä tai mäntyisestä, mutta tammi kuulostaa ehdottomasti luovutta lisäävältä pöytämateriaalilta) ja takkatulen, mielellään brittiläishenkisen yläluokkaisen kartanon, jonka kirjastohuone on pyhitetty vain ja ainoastaan tuhansille nahkakantisille sidotuille kirjoille ja kirjoituspöydälleni. Jättimäisellä pöydällä on antiikkinen kirjoituskone. Kirjoittaessani vallitsee suuri rauha ja levollisuus, teksti syntyy hallitusti, vaikeuksitta ja ennakkoon suunnitellun tarinarungon mukaan.

Perheenjäsenten ja muiden läheisten näkemyksistä ei alkuperäisessä meemissä puhuta – ja hyvä niin. Läheiset nimittäin näkevät liiankin brutaalisti sen, mitä kirjoittaminen tosiasiassa on: tunteja ja tunteja tietokoneen ääressä, ruokapöydässä kirjoittaja on fyysisesti läsnä mutta henkisesti jossain toisessa rinnakkaistodellisuudessa, tekstit tulevat uniin, ja niiden henkilöistä puhutaan kuin hyvistä ystävistä. Ja kun tarinan idea syntyy tai inspiraatio iskee, kirjoittaja tarttuu saman tien kynään, näppäimistöön, puhelimeen tai nauhuriin ja tallentaa ideansa – vaikka sitten kesken hautajaisten tai ylioppilasjuhlan (anteeksi).

On viimeisen ruudun aika: mitä minä kirjoittajana tosiasiassa teen?

Todellisessa elämässä kirjoitan aina koneella. Käsin kirjoittaminen ei ole vaihtoehto, sillä en saa edes itse selvää omasta käsialastani. Istun epäergonomisessa asennossa, olin sitten pöydän ääressä, sohvalla, sängyssä tai missä tahansa muussa kirjoittamiseen sopivassa tai epäsopivassa paikassa. Hyvin usein minulla on tietokoneen kupeessa kupillinen teetä. Ja hetken päästä toinen kupillinen. Ja vielä kolmas, kahdeksas ja kuudestoista.

Tallennan tekstien kopioita säännöllisesti, välillä suorastaan fanaattisen pedantisti. Pahinta, mitä voin kuvitella, on tekstin katoaminen, joten teen kaikkeni, ettei niin kävisi. (Siitä huolimatta tämän tekstin ensimmäisestä versiosta onnistui häviämään yksi kappale. Olen varma, että niillä muutamalla rivillä olin tavoittanut jotain kuolematonta kirjoittajan elämästä.)

Prokrastinaatio on usein koputellut ovelle. On ollut aikoja, jolloin kirjoittamista houkuttelevampaa olisi ollut lajitella parittomia sukkia, jynssätä uunia tai järjestää kirjahyllyn kirjat väreittäin. Tosiasiassa – ja tämä on ihmeistä suurin – alitajuntani on oivaltanut, että minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vältellä kirjoittamista, tuijottaa tyhjää ruutua tai etsiä inspiraatiota kissavideoista.

Kun istun kirjoittamaan, minä (satunnaisia, mutta säännön vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta) tuotan tekstiä. Joskus teksti virtaa vaivattomasti, joskus sitä joutuu houkuttelemaan, toisinaan maanittelen ja mairittelen ajatuksia muuttumaan sanoiksi, ja aika ajoin muistutan itseäni siitä, että umpisurkeaa tekstiä voi muokata, mutta tyhjästä arkista saa vain lennokin. Kaiken tämän sisäisen puheen lopputulema on yksi ja sama lause: istu alas ja kirjoita, juuri nyt!

Ja sitten – minä kirjoitan.

Joulusatu 2020

Jouluaatonaattona Pihlan asunnon ovikello soi. Sissi haukahti. Se oli varma, että ilman äänimerkkiä Pihla ei olisi noteerannut ovikelloa.

”Hassu Sissi, kyllä minä kuulin.” Pihla oli leipomassa joulutorttuja, yksi pelti omena­marmeladitäytteisiä uunissa, työn alla pellillinen tavallisia luumutorttuja. Pihla pyyhki enimmät jauhot käsistään ja meni avaamaan oven.

Oven takana ei ollut ketään, koko rappukäytävä oli hiljainen. Jos ovikelloa olisivat soittaneet naapurirapun ilkikuriset kakarat, olisi portaissa kaikunut kikatus ja jalkojen töminä, kun lapsi­lauma olisi rynnistänyt alas. Nyt ei kuulunut sen paremmin askeleita kuin hissin klonksahduksia.

Pihla oli sulkemaisillaan oven, kun hän huomasi lattialla oven edessä pienen paketin. Se oli kuution muotoinen, kääritty ruskeaan voimapaperiin. Ympärillä oli punainen rusetti ja nauhassa käsin kirjoitettu kortti, jossa luki koukeroisin kirjaimin ”Pihlalle”. Pihla kumartui nostamaan paketin. Paperin tuoksu toi kyyneleet silmiin. Se muistutti isomummusta.

Pihlan isomummu oli kuollut lokakuun lopussa. Iäkäs vanharouva oli ollut loppuun asti hyvävointinen, vaikkakin hieman hassahtanut – mutta kukapa ei olisi, kun oli täyttänyt jo yhdeksänkymmentäkuusi. Loviisa-mummulla oli ollut tarkka katse, mutta aika ajoin hänen puheensa harhautuivat tästä maailmasta johonkin toiseen ulottuvuuteen, jossa pätivät aivan toiset lainalaisuudet. ”Muista, Pihla-pieni, että vastuu on sinun”, Loviisa-mummu toisti taajaan. ”Se lahja tulee sinulle verenperintönä, ja kun minä siirryn ajasta ikuisuuteen, sinun on aika ottaa lahja vastaan. Mutta muista: sen mukana tulee vastuu.”

Pihla veti oven kiinni ja kiiruhti ottamaan joulutortut uunista. Takimmaisten sakarat olivat tummempia kuin muut, uuni ei paistanut tasaisesti. Pihla tiesi, ettei äiti noteeraisi asiaa miksikään, mutta moinen ei menisi rakkaan siskokullan silmien ohitse, Pinja varmasti tekisi asiasta numeron kahvipöydässä. Pihla taittoi tummuneet tortunsakarat ja syötti ne yksi kerrallaan Sissille.

Toinen pellillinen joulutorttuja meni uuniin. Pihla ajasti kännykkään hälytyksen kahdentoista minuutin päähän, istui keittiön pöydän ääreen ja keskitti huomionsa pakettiin. Pihla avasi punaisen nauhan; voimapaperi lähti aukenemaan itsekseen. Jämäkän ruskean paperin sisältä paljastui puinen lipas, jonka jokaiselle sivulle oli kaiverrettu ja poltettu tumma ornamenttikuvio.

Sissi laittoi käpälänsä Pihlan reidelle ja nousi tassujen varassa tutkimaan rasiaa. Sen korvat vetäytyivät luimuun.

”Kaunis, eikö totta?” Pihla huomautti ja kyhnäisi Sissin korvantakusta. Koira heilautti häntäänsä ja käänsi sitten katseensa takaisin laatikkoon. Niskavillat nousivat pörhölleen, Sissin kurkusta kohosi matala murina.

”Höpsö vanhus”, Pihla sanoi hellästi. ”Se on vain lipas.” Pihla käänsi salvan auki ja nosti kannen ylös. Sissi vinkaisi, hyppäsi alas ja jäi tuijottamaan korvat luimussa ilmaa. Tuoksui sahramilta ja kardemummalta, mummulalta.

Rasian sisällä oli puinen joulukello, jota koristi punainen rusetti. Pihla otti kellon käteensä. Puupinta oli lämmin, sen reunaa koristi samankaltainen ornamenttikuvio kuin rasiaa. Kellon keskellä oli kömpelö puinen kieli, joka kopsahti onttona kellon sisäpintaan.

Pihla muisti nähneensä joulukellon aiemminkin. Kun hän oli ollut pieni, Loviisa-mummu oli monena jouluna pyytänyt kamariin hänet – nimenomaan Pihlan yksin, ei Pinjaa, mistä sisko oli ollut myrtynyt. Kamarissa isoisoisän sota-aikaisen valokuvan alla seisoi tummanpuhuva lipasto, jonka laatikoissa oli koristeelliset, messinkiset vetimet. Loviisa-mummu oli ottanut kaulaltaan avaimen, avannut lipaston ylimmän laatikon ja nostanut esiin saman joulukellon. Pihla oli halunnut viedä kellon kuuseen koristeeksi, mutta Loviisa-mummu ei antanut. Sen sijaan hän puhui vaikeilla sanoilla, jotka valuivat Pihlan korvasta alas kaulalle ja jähmettyivät tahroiksi pöytäliinaan. Pihla muisti vain hämärän huoneen, isoisoisän vakavan tuijotuksen valokuvassa ja pihlajanmarjakarkkien imelyyden.

Pihla siveli joulukellon pintaa. Hiottu puu oli liukas sormien alla.

”Laitetaanpa tämä kuuseen”, Pihla sanoi. Sissi painautui kyyryyn ja uikutti vähän. Pihla silitti sen aaltoilevaa turkkia. ”Höpsö. Tämä on vain joulukoriste.”

Pihlan pieneen kaksioon ei mahtunut kunnon kuusta – mitä hän olisi sillä tehnyt, kun kuitenkin viettäisi joulunpyhät lapsuudenkodissa perheen kanssa. Pihla oli ostanut pienen huonekuusen ja koristellut sen jouluvaloin ja kimaltavin nauhoin. Latvassa oli kultainen tähti.

Pihla avasi joulukellon rusettinauhaa ja sujautti sen kuusen oksaan. Hän ajatteli Loviisa-mummun tiukkahuulista hymyä ja luisia sormia, jotka näppärästi pyöräyttivät karjalanpaistin ja mustikkapiirakan joulupöytään. Kenenkään muun mustikkapiirakka ei keskellä talven pakkasia maistunut samalla lailla kesältä.

Kello helähti kuusen oksalla. Sen ääni ei enää ollut ontto puinen kolahdus, vaan heleä vaskinen sävel, joka kasvoi ja kietoi Pihlan ja Sissin sointiinsa. Sissi herkesi haukkumaan, sen korvat lakkasivat luimistelemasta ja häntä heilahteli innokkaasti. Pihla kosketti kelloa. Sileä puupinta oli sulanut lämpimäksi messingiksi.

”Muista vastuu.” Pihla kuuli äänen selkänsä takaa. Hän kääntyi ympäri. Kaksion pienellä sohvalla istui Loviisa-mummu juuri sellaisena kuin Pihla hänet muisti: käytännöllisissä housuissa ja neuletakissa, joka oli helppo pukea päälle, vaikka vuodet olivat kangistaneet käsien liikeradat. Sahrami ja kardemumma tuoksuivat voimakkaammin. Sissi heilutti häntäänsä, tepsutti Loviisa-mummun luokse ja painoi päänsä mummun reidelle. Loviisa-mummu rapsutti Sissin kaulaa.

”Se oli minun tehtäväni, ja nyt se on sinun.” Loviisa-mummun silmät hohtivat lämpöä, jota Pihla ei muistanut koskaan niissä nähneensä.

”Mikä? Mikä on minun tehtäväni?” Pihla kuulosti omiin korviinsa sekopäiseltä. Loviisa-mummu oli kuollut, hänet oli haudattu eikä ylösnousemus ollut varteenotettava vaihtoehto. Isomummun joulukoriste toi niin vahvoja muistoja, että hän kuvitteli juttelevansa Loviisa-mummun kanssa. Ei ollut tehtävää, ei vastuuta, ei verenperintönä tullutta lahjaa. Oli vain ikävä, joka oli suurempi kuin Pihla oli tajunnut.

Loviisa-mummu hymyili, ja hänen tiukat huulensa kaartuivat pehmeiksi. ”Ei joulurauha tule ilman sanansaattajia, ei saavu hyvä, lämmin, hellä mieli jokaiselle, jos sitä ei joku tuo. Seitsemänkymmentäviisi vuotta minä olin joulumielen airut, ja nyt on sinun vuorosi.”

Pihla tuijotti Loviisa-mummua. ”Minunko tässä pitäisi ryhtyä jakamaan joulumieltä maailmaan?”

Loviisa-mummu nyökkäsi. ”Se on raskas mutta tärkeä tehtävä. Me teemme joululauluista totta, tuomme joulumielen jokaiseen torppaan ja tupaan, olemme joulun sanoman kuriireja.”

Pihla veti kädet puuskaan. ”Ja mikäköhän se joulun sanoma on?”

Loviisa-mummu nousi sohvalta. Sissi asettui niin lähelle Loviisa-mummua, että melkein kosketti tämän jalkaa, muttei painautunut heiveröistä vanhusta vasten. Loviisa-mummu astui kevyesti Pihlan eteen ja laski kätensä tämän olkavarsille. Kosketus oli lämmin, kuin Loviisa-mummu olisi oikeasti ollut siinä. Mausteiseen tuoksuun sekoittui pihlajanmarjakarkkien imelyys.

”Toisille joulun sanoma on se alkuperäinen, miten Jumala lahjoitti ainoan poikansa pelastamaan meidät ihmiset. Toisille taas joulun merkitys on tärkeissä ihmisissä ja yhdessäolossa, siinä että rakkaus on kaiken ytimessä.” Loviisa-mummu katsoi Pihlaa silmiin. Vuodet eivät olleet haalistaneet mummun silmiä, ne olivat kuin kaksi kirkasta lampea, joista heijastui koko maailman valo. ”Mutta on vielä tärkeämpi sanoma, jota me viemme eteenpäin ja joka tuo ihmisille joulumielen. Se on auttaminen: kädenojennus niille, jotka tarvitsevat apua. Useimmille riittää kuunteleva korva, lohduttava sana, olkapää, jota vasten itkeä. Toiset tarvitsevat tuen, joka pitää pystyssä ja auttaa askel askeleelta eteenpäin.”

Pihla henkäisi syvään. Liian suuria asioita, liikaa hänen kontolleen. Loviisa-mummu hymyili ja pudisti päätään. ”Ei sinun tarvitse tehdä sitä kaikkea. Sinä olet viestinviejä, sinun osasi on levittää joulun sanomaa, välittää auttamisen halua eteenpäin. Kun ajatus on kerran kylvetty ihmisten mieleen, he tekevät itse loput.”

Joulukello helähti uudelleen. Pihla vilkaisi kuuseen. Kello lepäsi huonekuusen oksalla puisena, jähmeänä. Pihla kääntyi Loviisa-mummun puoleen, mutta huoneessa ei ollut ketään – ei ketään muuta kuin hän ja Sissi.

Pihlan kännykkä hälytti. Joulutortut! Pihla syöksyi keittiöön. Hän odotti näkevänsä pellillisen mustaksi palaneita leivonnaisia. Sen sijaan hän veti ulos uunista täydellisiä, tasaisesti paistuneita tähtitorttuja, joiden sakaroista yksikään ei irvistellyt. Sissi istui pöydän viereen, tapitti Pihlaa ja haroi tassullaan ilmaa.

”Nämä ovat vielä kuumia, höpsö. Et halua polttaa kieltäsi.”

Pihla katsoi ikkunasta ulos. Aamu oli tuonut muutaman sentin lunta, ja koko maailma näytti nyt valoisammalta ja toiveikkaammalta. Pihla hymyili. Tänä jouluna hän olisi pitkämielinen, ei antaisi siskonsa terävien kommenttien mennä ihon alle. Hän jopa jättäisi nälväisemättä Pinjaa, vaikka tilaisuus tarjoutuisi.

Pihla kaivoi kaapista jauhot ja rasvat, sekoitti ne taikinaksi ja paineli taikinan piirakkavuoan reunoille. Sitten hän haki pakasteesta pussillisen Loviisa-mummun mustikoita. Kenties hän pystyisi tekemään joululaulut todeksi ja tuomaan kesän keskelle talvea. Pihla varisteli mustikat piirakkapohjan päälle ja laittoi leipomuksen uuniin.

Sissi istui uunin eteen. Se oli aivan varma, että piirakka kärvähtäisi, jollei se seuraisi paistumista silmä tarkkana. Sissi huokaisi ja otti paremman asennon. Mihin emäntä joutuisikaan ilman Sissiä.

© Inka Vilén 2020