Merkinnät teemasta 'sanat'

Joulusatu 2017

Miuku singutti selkärankansa kaarelle ja antoi tassujensa ojentua maailman ääriin. Mikäs tässä on ollessa, olohuoneen sohvalla emännän rakkaan käsinkudotun viltin päällä.

Kun Miuku kierähti selälleen, sen katse osui lattian rajaan. Mitä mitä mitä? Huonetta oli hankala hahmottaa ylösalaisin, mutta aivan kuin seinässä olisi ollut jotain, mikä ei sinne kuulunut. Miuku kierähti vatsalleen ja huone asettui jälleen katto ylöspäin. Toden totta, seinään oli ilmaantunut kissankokoinen ovi.

Miuku hyppäsi höyhenenkeveästi sohvalta alas, otti pari liukuvaa balettiaskelta sulavalla sulkutaivutuksella ja piti katseensa tiukasti ovessa. Mistä asti kantaviin rakenteisiin oli putkahdellut ovia? Miuku arveli, että remontin takana olivat sen vihamiehet maatiaishiiret, jotka toinen toistaan ovelammilla tempuilla pyrkivät lämmittelemään Miukun reviirille ja pihistämään herkkupaloja sen ruokakupista. Hiiriosaston pomo Hillevi oli juuri viime viikolla nauttinut viimeisen ateriansa, mutta Miuku epäili, että jostain maanalaisen armeijan verkostoista oli noussut uusi johtohahmo, joka oli tutustunut tarkemmin Sunzin Sodankäynnin taito -teoksen saloihin.

Miuku hiipi äänettömästi oven tuntumaan. Se näytti ovelta. Miuku ojensi varovasti tassunsa ja sipaisi oven puista pintaa. Se tuntui ovelta. Miuku oli juuri lipaisemassa ovenkarmeja kielellään, kun ovi lähti narahtaen aukenemaan. Se kuulosti ovelta. Jos se näyttää ovelta, tuntuu ovelta ja kuulostaa ovelta, sen täytyy olla ovi. Ja jos se parhaillaan aukenee, voi perustellusti olettaa, että sieltä astuu kohta ulos joku.

Ääntä nopeammin Miuku loikkasi lipaston päälle. Yllätys on paras hyökkäys, joten on parempi vaivihkaa tarkastella tilannetta, ennen kuin käy hiiriarmeijan kimppuun. Varmuuden vuoksi Miuku puski esiin neulanterävät naskalit, jotta käpälän läimäys jättäisi kunnon jäljet viholliseen.

Mutta hetkistä myöhemmin hämmästynyt Miuku vetäisi kynnet takaisin tassujen piiloon. Ovesta ei tepsutellutkaan lauma nälkäisiä hiiriä, vaan kolme pulleaa hiippalakkia. Oven raosta kajasti lämmin takan leimu.

Hiippalakkiheput taapersivat olohuoneen poikki nurkassa seisovan kuusen juurelle ja kiipesivät sitten yllättävän notkeasti toinen toisensa olkapäille. Ylimmäs ylettänyt hyppäsi siitä kuusen oksalle, joka kevyesti taipui alaspäin. Hiippalakki vilisti oksaa pitkin ja kiskoi perässään olkisydäntä. Näppärästi miekkonen kapusi korkeuksiin ja asetteli olkisydämen kuusen yläoksille. Sitten se kääntyi ja hyppäsi.

Miukun sydän jätti lyönnin väliin. On sitä monenlaista varpusta ja punatulkkua nähty, mutta niillä on sentään siivet. Tällä hiippahyypiöllä oli vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa eikä minkään valtakunnan apuvälineitä ilmalentoon. Lento-onnettomuudessa kuolleet ruumiit eivät sopineet Miukun ruokalistalle.

Samassa hiippalakkisen selässä avautui juuttikankainen laskuvarjo, jonka avulla miekkonen leijaili sulavasti alas lattialle. Miuku huoahti. Kaikki kolme hiippalakkista hahmoa jähmettyivät niille jalansijoilleen.

Miuku tajusi, että yllätys oli mennyttä. Niinpä se hyppäsi lattialle ja asettui taktisesti hiippalakkisten ja seinään ilmestyneen oven väliin. Nyt olisi selityksen aika. Se suuntasi hehkuvanvihreät silmänsä vuorotellen jokaiseen hiippalakkiheppuun.

”Ollos tervehditty, oi jumalallinen ilmestys!” aloitti ensimmäinen.

”Ei sitä noin puhutella”, huomautti toinen. ”Onhan se omanarvontuntoinen, muttei sentään jumalallinen.”

”Totta. Pitää lähestyä maanläheisellä, tuttavallisella otteella”, vahvisti kolmas. ”Terve, kolli. Paiskataanko tassua?”

”Ei, ei, ei!” kauhistui toinen. ”Älä katso silmiin, ettei se luule meidän uhmaavan sitä. Kannattaa käyttää kiertoilmaisuja.”

”Arvon tassutaiteen tohtori?”

”Kyllä, erinomainen aloitus!”

Ensimmäinen hiippalakkihyypiö rykäisi ja aloitti: ”Arvon tassutaiteen tohtori, metsästystaitojen mestari ja hiirijahtien kruunaamaton kuningas!”

Muut hiippalakit nyökyttivät hyväksyvästi, ja ensimmäinen puhuja jatkoi: ”Suonette anteeksi, että näin lupaa kysymättä röyhkeästi rynnimme reviirinne läpi. Mutta asia on nyt niin…”

”… että tässä täytyy jo kiivasta tahtia tehdä joulua”, puuttui kolmas puheeseen. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, mutta tässä tuvassa joulunteko on vielä niin pahasti kesken, ettei se ilman tonttujoukon tomeraa apua ehdi ajoissa joulukuntoon.”

”Muista protokolla”, sähähti toinen. ”Älä keskeytä, älä puhu päälle.”

Ja vielä toisesta suupielestään se sihautti Miukulle ihan selvästi: ”Teinit!”

Miuku maisteli uutta tietoa kielellään. Vai että tonttuja.

”Nimenomaan. Palveluksessanne, teidän tassukkuutenne!” Hiippahyypiöt pokkasivat tomerasti, josko hieman epärytmisesti. Kolmannen hiippalakki keikahti nurin toiselle korvalliselle.

”Sopisiko teille, komea kehräyksen kunniatohtori, astua matalaan majaamme nauttimaan kupponen?” kysyi toinen tonttu.

Kupponen? Kermaa kenties?

”Kermaa, tottahan toki. Tuoretta, lämmintä ja… ja…”

”Kermaista”, ehdotti ensimmäinen tonttu.

”Aivan, mitä kermaisinta kermaa”, jatkoi tontuista toinen.

Tähän kutsuun saattoi olla hiiri haudattuna, Miuku arveli. Toisaalta se piti varsin todennäköisenä, että terävät kynnet ja huippuunsa hiottu reaktiokyky riittäisivät, jos joutuisi pistämään kampoihin vikkelästi liikkuvalle tonttujoukolle. Niinpä Miuku nyökkäsi.

Tonttujoukko alkoi pyöriä ja hyöriä. Hiippalakit tutisten, höystettynä taukoamattomalla puheenparrella, joukko lähti ohjaamaan Miukua kohti ovea. Miuku ehti niukin naukin tuumaamaan, ettei se edellisjouluna seinässä moista rakennelmaa ollut nähnyt, kun miekkoset vetivät nitisevän oven selälleen ja viittelöivät Miukua tassuttamaan sisään.

Oven toisella puolella oli mitä kodikkain soppi. Siellä oli parahultaisesti kissankokoinen sohva sekä hieman kissaa suurempi takka, jossa rätisivät liekit. Miuku oli aivan varma, että ne sanoivat ”tervetuloa”.

Tontut istuttivat Miukun sohvalle, ja pienen hetken hyörinän jälkeen sohvapöydälle oli kannettu kupillinen kermaa sekä pari houkuttelevan näköistä silakkaa. Miuku muisteli isäntäväen parjaavan, että silakat olivat joulukaloiksi turhan pieniä, mutta kyllä ne Miukulle maittoivat näin aattoa odotellessa.

Kun kermakuppi oli tyhjä ja silakat evästetty, Miuku tulkitsi audienssin olevan ohi. Se arveli, että välirauhan merkiksi oli syytä paiskata tassua, joten Miuku ojensi toisen käpälänsä tyrkylle. Taas hiippalakit väpättivät, kun jokainen tontuista kävi vuorollaan läppäämässä tassua omalla kämmenellään.

Miuku asteli ovelle, työnsi sen käpälällään auki ja kääntyi vielä tutkailemaan tonttujoukkoa. Miuku heilautti hyväksyvästi häntäänsä ja asteli sitten ovesta takaisin olohuoneeseen. Huone oli aivan entisellään, ellei katsonut lattianrajassa olevaa outoa ovea.

Miuku tassutti lattian poikki sohvalle, ponnahti emännän lempiviltin päälle ja kierähti takaisin selälleen. Se näki, miten kissankokoinen ovi aukeni ja hiippalakit hipsuttivat jälleen jonossa olohuoneeseen. Miekkoset heilauttivat kättään, Miuku heilautti häntäänsä. Tonttujono jatkoi määrätietoisesti kuusta kohti.

Miuku venytti tassunsa maailman ääriin, kierähti sitten kerälle ja sulki silmänsä. Ihan kohta olisi olohuoneessa joulu.

Elämäni kirjastot

Tämä teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan kirjailijat ry:n blogissa 15.7.2017.

Kun sanotaan sana kirjasto, mitä ajattelet? Ajatteletko valtavaa kaupunginkirjastoa, Aleksandrian kirjaston aarteita vai pienen kyläkoulun kirjastohuonetta?

Minulle kirjasto tuo mieleen lapsuuteni kirjaston Sodankylässä. Ei sitä pientä, josta isä ja minä haimme ensimmäisen kirjastokortin koulutaipaleeni alussa, vaan sen isomman kirjaston uuden kunnantalon päädyssä. Siinä kirjastossa lähes asuin kymmenkunta vuotta. Keltaisessa aulassa tervehti täytetty susi. Lasten puolella oli matalat, selkänojalliset tuolit punakantisen pöydän ympärillä. Nuortenkirjat alkoivat ikkunanpuoleiselta seinustalta, sieltä löytyivät Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat ja Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja. L. M. Montgomeryn Annat ja Runotytöt olivat seinän takana lainaustiskin liepeillä. Mark Twainin ja Jules Vernen jälkeen alkoivat korkeat aikuisten hyllyt.

Tänään Sodankylän kirjasto on samassa paikassa kuin kultaisella kahdeksankymmenluvulla, mutta täysin uudistettuna: valoisana, tilavana, viihtyisänä. Vierailen siellä jokaisella Lapin-lomallani, mutten vieläkään hahmota, miten romaanit on hyllyille sijoitettu. Onneksi tiedän tärkeimmät: kävelen aina suoraan nuorten fantasiahyllylle ja sieltä luokkien 86 (kirjallisuustiede) ja 87 (kielitiede) luokse. Kiertueeni päättyy pisteeseen 83.2 (näytelmät).

Olen viettänyt eri kirjastoissa satoja ja taas satoja tunteja: kierrellyt hyllyjen välissä, uppoutunut tutkimaan kirjoja, lainannut enemmän kuin syliin mahtuu, istunut lukemassa kasapäin lehtiä, kirjoittanut muistiinpanoja käsikirjaston helmistä. Jos vietän paikkakunnalla pidempään kuin viikonlopun, olen mitä todennäköisimmin etsinyt sieltä kirjaston ja hankkinut sinne kortin.

Mukanani kulkee seitsemän kirjastokorttia Lapista Helsinkiin. Kirjastokimppojen myötä pystyn korteillani lainaamaan kirjoja lähes 90 kunnan ja yhden yliopiston kirjastoista, sähköisiä aineistoja unohtamatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen käyttänyt kolmentoista kirjaston palveluja paikan päällä, kiitos reissutyön ja opiskelun.

Minulla on jatkuvasti lainassa kymmeniä teoksia. Suurin osa on tietokirjallisuutta, joka liittyy joko opetukseen tai muuhun tutkittavaan aineistoon. Romaanit ovat vähemmistönä lainauslistallani – paitsi kesäisin, jolloin jätän jälkeeni isoja aukkoja nuorten fantasiahyllyihin. Ei liene yllättävää, että rakastan verkkokirjastoja, joiden avulla pysyn kartalla siitä, mitä olen lainannut mistäkin kirjastosta. Erityisesti rakastan sähköpostimuistutuksia lähestyvistä eräpäivistä ja mahdollisuutta uusia lainat verkossa.

Lapsuudessani kirjasto oli ehdottoman hiljaisuuden tyyssija. Jokainen nenänniisto ja tuolin kolahdus kuului perimmäiseen nurkkaan asti. Nykyisin kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjoja ja lukusaleja: ne ovat kohtaamispaikkoja, julkisia olohuoneita, tiloja, joissa on tarkoitus viihtyä yksin ja yhdessä. Vaikka elämme internetin ja googlauksen kulta-aikaa, kirjastot ovat myös ehtymättömiä tiedon runsaudensarvia, kiitos ammattitaitoisen henkilöstön.

Työpöytäni ylimmässä laatikossa on pino käytöstä poistuneita kirjastokortteja kahden–kolmenkymmenen vuoden takaa. On kortti Keuruun kirjastoon, jossa kävin lapsena kesäisin ahkerasti isovanhempieni kanssa; on kortti Rovaniemelle, josta lainasin vain kaksi kirjaa; on opiskeluajalta kortit Jyväskylän kaupunginkirjastoon ja yliopiston kirjastoon – kummankaan viivakoodi ei toimi enää; on vanhat kortit Töysään ja Alavudelle ajalta ennen lähiseudun yhteiskirjastoa ja yhteistä korttia; on Seinäjoen kortti, joka siirtyi eläkkeelle alkuvuodesta, kun Etelä-Pohjanmaan yhteinen Eepos-kirjasto otti ensiaskeleitaan.

Vanhojen kirjastokorttien kokoelmani kantaa muistoja tutuksi tulleista kirjahyllyistä, kirjastojen tuoksusta, opiskelusta ja työstä, eletystä elämästä eri paikkakunnilla, eri elämänvaiheissa. Minne tahansa elämä on minua kuljettanut, olen aina löytänyt itseni lähikirjastosta.

Ota opiksi (aamunavaus 7.3.2017)

Ai että miten sujui hiihtoloma? Hyvin, kiitos kysymästä. Istuin koko loman tietokoneella opiskelemassa.

Joo-o, ihan totta. Minulla oli vapaa viikko, ja vietin sen opiskellen. Ihan vapaaehtoisesti. Älkää dissatko! Se oli hyvä loma. Sellainen, joka pistää katsomaan tulevaisuuteen, suunnittelemaan uusia oppitunteja ja uusia tapoja tarkastella tuttuja asioita.

Sitä opiskelu minulle on: uusia ideoita ja inspiraatiota. Sen vuoksi en ole koskaan lakannut opiskelemasta, vaikka ammatti – tai itse asiassa ammatit – tuli hankittua jo iät ajat sitten.

Veikkaan, että moni teistä on pohtinut viime aikoina paljon opiskelua. Ysiluokkalaiset miettivät, mihin suuntaavat peruskoulun jälkeen; lukion kakkoset pohtivat ylioppilaskirjoituksia: mitä kirjoittaa ja miten aikatauluttaa. Ja ehkä teidän kaikkien ajatuksissa siintää jo mielikuva siitä, mitä haluatte opiskella tulevaisuudessa, millaisen ammatin haluatte.

Minulla on teille vinkki – ja kyllä, koska olen opiskellut suurimman osan elämääni, viimeiset kaksikymmentä vuotta työn ohessa, pidän itseäni varteenotettavana vinkkarina.

Mieti, mikä sinua innostaa. Mikä on sellainen ala tai aihe, johon syventyisit, vaikka opettaja ei käskisikään? Mistä haluaisit tietää lisää? Mistä haluaisit tietää kaiken? Mikä on juuri sinun juttusi?

Jotkut meistä ovat tienneet jo kahdeksanvuotiaina, mitä haluavat elämässään tehdä. Toiset meistä etsivät omaa tietään vielä 48-vuotiainakin. Eikä se ole huono juttu, koska etsiminen on osa prosessia. Ja vaikka huomaisitkin, että olet opiskellut jotain sellaista, mikä ei itse asiassa olekaan sinun juttusi, älä huoli: ei se hukkaan mene. Elämässä kaikesta opitusta on hyötyä

Minulle opiskelu on matka, jonka myötä opin tuntemaan myös itseäni päivä päivältä paremmin. Iso osa ilosta syntyy nimenomaan matkan varrella, tekemisestä ja uuden oppimisesta. Mutta tärkeintä opiskelussa on minulle se, että on jokin, mitä kohti mennä määrätietoisesti. Tärkeintä on, että on tavoite ja määränpää.

(Tekstin jälkeen kuultiin Pauli Hanhiniemen Perunateatterin kappale “Määränpää” levyltä Kaupunkitarinoita.)

Joulusatu 2016

“Tilanne on nyt tämä. Apua tarvitaan ja kiireesti!”

Tontut kuuntelivat vakavana raportointiosaston ylipäällikön varamiehen sijaisen veljenpoikaa. Tonttukloppi, jolla on ikää vasta 258 vuotta, oli läväyttänyt heidän eteensä pylväsdiagrammit, piirakat ja monikymmensivuiset taulukkolaskentaprintit. Tontut tuijottivat ympyröitä ja kummastelivat suorakaiteita.

“Tulee nälkä”, murahti keskimääräistä pyöreämpivatsainen tonttu valvontaosastolta. Hänen erikoisalanaan oli laiskojen opettajien valvonta. Koska kaikki opettajat olivat olleet koko joulukuun täydessä työn touhussa, osa ahkeroinut vielä yön pimeinä tunteinakin, valvontatontulla oli ollut hyvää aikaa perehtyä tonttukylän leivontaosaston uusimpiin innovaatioihin. Hän oli maistellut marenkipiparit, mustaherukkatäytteiset joulutortut, Kiss-Kiss-karamelleilla täytetyn joulupullan sekä leipuritonttujen uuden ylpeydenaiheen, gluteenittoman hedelmäkakun, jossa allergisoivat hedelmät oli korvattu soijarouheella. Viimeksimainittu oli ollut jokseenkin puisevaa, mutta valvontatonttu ei ollut hennonnut kertoa sitä leipuritontuille, vaan oli ottanut vielä viidennenkin viipaleen.

“Hyss!” sihautti lelupajan siivoojatontun apulainen. Hän ei suinkaan sanonut sitä valvojatontulle, vaan omalle suolistolleen, sillä hänenkin vatsaansa kurni.

Raportointiosaston ylipäällikön varamiehen sijaisen veljenpoika, tuttavallisemmin Taavi-tonttu, mulkaisi kaksikkoa, rykäisi ja jatkoi: “Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa apua tarvitaan välittömästi. Ymmärrättehän, ihan heti. Ei ole hetkeäkään hukattavana.”

Kaikki tontut nyökyttelivät päätään, mutta totuuden nimessä vain noin joka kolmas ymmärsi, mistä Taavi-tonttu puhui.

“Ratkaisun aika on nyt!” Taavi-tonttu kajautti, niin että valvontaosaston tontun hiippalakin tupsu hyppäsi.

“Mutta mitä me voimme tehdä?” Propagandaosaston tonttu painotti häiritsevästi viimeisen sanan viimeistä tavua.

Taavi-tontun katse pysähtyi puhujaan. “Sehän on itsestään selvää. Meidän on ryhdyttävä voimakeinoihin.”

Tämä toi lopultakin tonttujoukkoon eloa. Hiljainen kuiske muuttui sihiseväksi supinaksi, kun tonttukaarti ryhtyi aprikoimaan Taavi-tontun puhetta.

“Eivätkö voimakeinot ole vähän äärimmäinen veto?”

“Jos pitäydyttäisiin kuitenkin vanhassa käytännössä.”

“Perinteet, hyvät tontut, perinteet!”

“Sinä ja sun perintees. Mentäisiin vielä sulkakynällä ja puusuksilla, jos sinulta kysyttäisiin.”

Taavi-tonttu hiljensi salin ja sanoi: “Nyt on ammuttava kovilla. On selvää, että näin ei voi jatkua.”

Yksi tonttu toisensa jälkeen liittyi nyökytysten kuoroon. Siitä kaikki olivat yhtä mieltä: on muutoksen aika.

“Entäs se rahakone? Minusta se oli hyvä idea.”

“Laitonta. Joudutaan vaikeuksiin Suomen Pankin kanssa.”

Iäkäs tonttu, talousosaston päällikön kakkosmies, kämmersi pystyyn. Kaikkien katseet nauliutuivat oitis häneen. Tonttu antoi katseensa kiertää hitaasti salin yli, ennen kuin hän sanoi huolellisesti artikuloiden: “Ehdotan, että valmistamme kloonin, ja yön hämärässä käymme vaihtamassa sen opetusministerin tilalle.” Ennen kuin hän ehti istuutua takaisin pakoilleen, vihellys- ja huutomyrsky täytti salin. Vain vaivoin Taavi-tonttu sai hiljennettyä remakoivan tonttuköörin.

“Juuri tätä minä tarkoitin: on tehtävä rohkeita ratkaisuja”, Taavi-tonttu kannusti. “Kaikki raportit osoittavat sen, että opetuksen alennustila vaatii toimia. Ja koska hallituksesta ei siihen ole, vastuu on meidän.”

Kymmenessä minuutissa tontut olivat laatineet strategian.

“Toimeen, toverit”, Taavi-tonttu kannusti. “Tulevaisuus on meidän!” Valvontatonttu huokasi syvään. Hän oli jo ehtinyt haaveilla kunnon siivusta piimä-sahrami-rusinalimppua, jonka päällä olisi paksu viipale kinkkua. Ehkä sitten joulun jälkeen.

***

Lelupajassa valmistettiin näköisklooni opetusministerille. Vauhtiin päästyään tontut innostuivat rakentamaan kloonit myös ylioppilastutkintolautakunnan Abitti-osaston kehittämisjohdon jäsenistölle. Koodaamisvaiheessa tosin tuli vähän kiire, ja YTL:n klooneille ehdittiin saada puhesimulaattoriin ainoastaan yksi lause: “Abitin kehitys vaatii vielä aikaa, jatketaan vanhanmallisella tutkinnolla.” (Myöhemmin havaittiin, että valmiita vastauksia olisi pitänyt ohjelmoida YTL:n klooneille hieman useampia, koska joulupöydässä vastausta oli pidetty töykeänä, kun heiltä oli kysytty, haluavatko he lisää kinkkua.)

Propagandaosaston tontut teroittivat kynänsä ja kirjoittivat istuvalle hallitukselle uusia päätösehdotuksia, joissa opetuksen määrärahat tuplattiin. Tietokoneosaston tontut kävivät hakkeroimassa opetusministeriön keskustietokoneen ja syöttivät sinne maksimiryhmäkooksi 18 oppilasta, paitsi alakouluun 12 pilttiä. Tietokoneosaston harjoittelijat pistäytyivät koodaamassa Te-keskuksen sivuille avoimia erityisopettajan paikkoja joka kuntaan ja joka kouluun, lukioita unohtamatta.

Tästä innostuneena pari jokseenkin radikaalina tunnettua tonttua istui kolme iltaa kirjoittamassa uusiksi lukion uuden opetussuunnitelman sisältöjä. Vaikka työhön olikin tartuttu virallisen strategian ulkopuolella, kaikki tontut ylistivät yksimielisesti, että käytössä olevaan opsiin verrattuna parannus oli merkittävä (mikä oli selvää, koska tontut olivat käyttäneet uudistustyöhön huomattavasti enemmän aikaa kuin mitä oli käytetty koko alkuperäisen LOPS2016:n tekemiseen).

Ja niin tapahtui, että opettajat ja rehtorit, jotka rähjäisinä ja rättiväsyneinä olivat siirtyneet joululomalle, saivat joululahjansa uuden lukukauden alkaessa: enää kukaan ei kitissyt määrärahoista, erityisopettajien ei tarvinnut revetä viiteen paikkaan yhtä aikaa, opettajat pääsivät keskittymään opettamiseen, ja jokainen oppilas ja opiskelija koululuokassa tunsi, että opettajalla riitti aikaa juuri hänen asioilleen.

Mutta erityisen iloisia olivat lukioiden opettajat, jotka kiittivät ja ylistivät sitä, että LOPS2016:n tilalle oli saatu LOPS2017, jossa jokaiselle kurssille oli laitettu vain sen verran asiaa, että sen pystyy oikeasti kurssin aikana opettamaan ja omaksumaan. Eikä riemulla ollut rajoja, kun maaliskuun lopulla opettajille paljastui, että Abitti-projekti oli pistetty keväthauraisiin jäihin ja opetusministeri (josta kevään aikana oli tullut koko hallituksen suosituin ministeri) oli määrännyt työryhmän, joka ryhtyi valmistelemaan sähköistä ylioppilaskoetta ja sen toteutusalustaa yhdessä opettajien kanssa, alustavana tavoitteena vuosi 2022.

***

Kevätjuhlien lähestyessä hallintoportaan tontut tulivat raportoimaan tonttuarmeijalle joulukuisen vallankumouksen jälkimainingeista. Valvontaosaston tonttu oli varmuuden vuoksi koonnut itselleen lautasellisen juustoisia savuporoneliöitä sekä muutaman maistiaisen leivontaosaston uusinta luomusta, aprikoosi-taateli-viikuna-luumukakkua. Jos jouduttaisiin laatimaan uusia strategioita, hänellä olisi ainakin vatsa täynnä.

“Arvoisa puhetonttu, hyvät tonttuedustajat”, aloitti puheenjohtaja. “Tilanne näyttää nyt tältä.”

Tonttu käynnisti datatykin. Vain pienen hetken tontut joutuivat katsomaan tiimalasia, kiitos tietokoneosaston tonttujen, jotka olivat pistäneet datatykkien ja dokumenttikameroiden softiin ripauksen gepardien DNA:ta. Tuota pikaa seinälle heijastui iloinen hymynaama.

“Tässä ollaan”, puheenjohtaja myhäili. “Koko koululaitos on yhtä hymyä. Opettajat ovat innoissaan ja motivoituneita, opiskelijat oppivat lähes itsestään ja seuraavissa Pisa-tuloksissa nähdään vahva nousukäyrä.”

Huumaavien aplodien jälkeen iäkäs tonttu talousosastolta, se talouspäällikön kakkosmies, ähelsi itsensä seisomaan, rykäisi ja totesi: “Ehdotan, että seuraavaksi työstetään vähän tuota sote-uudistusta.”

Hymyä etsimässä (aamunavaus 29.11.2016)

Minulla on yksi kaveri. Siis tehän tiedätte, että yleensä, kun joku aloittaa kertomalla kaveristaan, hän kertoo itse asiassa itsestään. Tämä ei ole sellainen tarina. Minulla ihan oikeasti on yksi kaveri. Tai siis useampia, mutta minä haluan nyt kertoa siitä yhdestä. Aloitetaanpas alusta.

Minulla on yksi kaveri, joka oli aina tosi iloinen ja hauskaa seuraa. Jossain kohti aloin miettiä, etten enää muista, milloin kaverini olisi viimeksi hymyillyt, sillä lailla aidosti, tiedättehän. Yhtenä päivänä kysyin häneltä, onko jokin hätänä, ja hän alkoi itkeä. Säikähdin kamalasti, että mikä hänelle oikein tuli. Hän sai nyyhkytystensä välistä kerrottua, että häntä väsytti aivan hirveästi, hän ei saanut nukuttua eikä enää tiennyt, mitä tekisi. En tiennyt minäkään, mutta loppujen lopuksi autoin hänet lääkäriin, ja sieltä hän sai apua.

Jokaisella meillä on joku kaveri, jolla menee huonosti. Tarkemmin ajatellen jokaisella meistä menee joskus huonosti. Jos olet alle 16-vuotias, todennäköisesti olet sitä mieltä, että elämäsi on ihan täyttä p… hetkinen, tätä tekstiä täytyy vähän sensuroida. Siis todennäköisesti olet sitä mieltä, että elämäsi on ihan surkeaa. Minun kaverini ei enää ollut sitä mieltä. Hän ei enää jaksanut ajatella niin paljon, hän vain raahautui päivästä toiseen.

Jossain vaiheessa tajusin, että Facebook-virrassani alkoi usein näkyä erilaisia kommentteja masennuksesta ja uupumuksesta. Se olikin paljon yleisempää kuin olin luullut.

Jokainen meistä tuntee jonkun, jolla on masennus, uupumus tai jokin muu mielenterveyteen vaikuttava tila tai sairaus. Jos et tunne ketään henkilökohtaisesti, tunnet aivan varmasti jonkun, jonka kaverilla on joku mielenterveyden sairaus. Tai ainakin tiedät julkkiksia, joilla on – vaikkapa Cheek, hänhän syksyllä kertoi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Rohkea veto!

Minun ystävälläni todettiin masennus. Hän sai apua, ja ajan myötä hän toipui siitä. Nyt hän hymyilee joka päivä, ihan niin kuin ennenkin. Nyt hän saa jälleen minutkin hymyilemään.

(Tekstin jälkeen kuultiin Pauli Hanhiniemen kappale “Suru teki lähtöä” levyltä Pölyä, hiuksia, risuja.)