Merkinnät teemasta ''

Kaavanlukutaito

Posti kantoi tänään uusimman Ottobre design -numeron 5/2007, naisten malliston. Tapani mukaan uppouduin talon mukavimpaan nojatuoliin ja ryhdyin selaaman lehteä.

Ensireaktio: höh, yhtä ja samaa. Ei kiva hame, ja se on joka sivulla. Höh. Sitä paitsi ruskeat kankaat eivät ole kivoja. Kolminkertainen höh.

Sitten — tapani mukaan — otin “sen oikean” lukukierroksen. Avasin lehden kaavaselostusten kohdasta ja kävin kaavat läpi. Ja kas kummaa: lehtihän on pullollaan loistavia ja mainioita malleja!

Ihana vintage-paitapusero (1), ja varsinkin se ryppyhihaversio (2). Neulospusero-neuletakki (5, 7) näyttää hyvältä mallilta, varsinkin jos pääaukon vaihtaisi V-malliseksi. Rypytetty trikootunika (malli 12, no, ehkä sekin V-aukkoisena) täytyy tehdä heti ensimmäisenä!

Juuri sellainen vetoketjuhuppari (19), mitä olen halunnut tehdä, kunhan vaihdan kengurutaskut sivusaumataskuiksi. Aivan ihana trenchcoat (20) — kunnon välikausitakkihan minulta puuttuukin! Ja sokerina pohjalla farkut (10), tismalleen sitä, mitä olen kaivannutkin: hitusen madallettu vyötärö ja sekä kapeat että levenevät lahkeet. Täydellistä!

Ja jopa se kaarrokehamekin (3, 4, 9, 18) voisi olla käyttökelpoinen, eikös minulla ollut juuri tuohon sopivaa kangasta varastoissani…

Tämä lehti paljasti jälleen kerran sen, että kaavalehtien valokuvia on ihan turha katsella. Koko Ottobre designin numeroon ei ollut kuvattu ensimmäistäkään vaatetta, jonka haluaisin itselleni (mustia farkkuja ja valkoista paitapuseroa lukuunottamatta). Kaikki vaatteet olivat ruskeaa, vihreää, sellaisia värejä, joita ei kaapistani löydy. Mallitkaan eivät näyttäneet kuvissa kovin kummoisilta.

Mutta kaavapiirroksista paljastui se, mikä vaatteita ompelevalle on olennaista: millainen vaate itse asiassa on. Millaiset kappaleet, millaiset leikkaukset, miten samaa kaavaa voi hyödyntää. Ompeluselostukset kertovat, millaisista materiaaleista vaate on toteutettu — ja toisaalta rivien välistä voi lukea, millaisesta materiaalista voisin itse vaatteen tehdä.

Suosikkejani ovat sellaiset kaavat, joissa yhteen peruskaavaan on annettu variaatiomahdollisuuksia: erilaisia hihoja, lahkeita, taskuja, päänteitä sun muuta. Sellaiset kaavat tulee useammin piirrettyä ja käytettyä, moneen kertaan. Ottobre design tarjoaa sellaisia kaavoja aika usein — siinä yksi syy, miksi pidän julkaisusta kovasti.

Mutta missä ihmeen välissä minä nuo kaikki vaatteet itselleni teen?

Vaikeinta on aloittaa — ja lopettaa

En ole kuukausiin tehnyt oikeastaan mitään. Ne kuuluisat antibioottikuurit söivät minua niin paljon, ettei ole riittänyt voimaa ja tarmoa saada aikaiseksi. Pieninä pyrskähdyksinä joskus löytyy inspiraatiota, mutta voimaa ei tahdo olla siihen, että saisin jotain tehdyksi.

Alkuun pääseminen on niin vaikeaa. Kyllähän sitten, kun homma on hyvin aluillaan, on joskus jopa mukava jatkaa. Mutta mistä löytyisi se kipinä, jotta ylipäänsä saisi itsensä liikkeelle?

Olen viime aikoina saanut aikaiseksi lähinnä listoja siitä, mitä pitäisi tehdä. Siinä mielessä suomalaiset sananlaskut ovat väärässä, että hyvin suunniteltu ei tosiaan ole puoliksi tehty, se on vasta hyvin suunniteltu. Suunnittelun jälkeen täytyy vielä paiskia töitä ihan tosissaan, jotta saa joskus jotain valmista.

Jää kuluneelta kesältä sentään jotain konkreettista käteen (tässä kohti ei lasketa monia pikkuprojekteja, kuten koruja ja vastaavia): juhannuksen jälkeen aloitettu villapaita uhkaa valmistua! Jäljellä on enää koko joukko pääteltäviä langanpäitä ja kauluksen (viides) uudelleenkiinnitys.

Tästä päästään toiseen vaikeaan asiaan: lopettamiseen. Kun homma on hilkkua vaille valmiina, se hilkku on yleensä jotain todella tylsää ja vaivalloista. Aika moni projekti on jäänyt odottelemaan hilkkuinspistä (mikä ei tietysti koskaan tule). Harva asia tulee ihan oikeasti valmiiksi.

Toinen vaihtoehto on, ettei tiedä, milloin projekti on jo valmis. Asioitahan voi viilata loputtomiin, vaikkapa tekstiä tai lehden taittoa. Onneksi on deadline, joka pakottaa lopettamaan joskus. Mutta kaikilla asioilla ei ole deadlineja — ja siksi ne eivät ikinä valmistukaan.

On vielä kolmas asia, joka tihkoo niin vietävästi. Se on virheiden korjaaminen: ompelus menee pieleen ja se pitäisi purkaa. Aika monta hommaa odottelee purkuinspistä, eikä sekään saavu koskaan.

On vain pakko kääriä hihat.

Seurallista kätten työtä

Viime viikolla vanhempainillassa opettaja kertoi, että koululaiset pitävät käsityötunneista, erityisesti jos saa laittaa pulpetit yhteen ja höpistä käsitöitä tehdessä.

Sitähän se on ollut kautta aikain: ompeluseuroissa ovat neulat ja puikot suihkineet, ja samalla on kerrottu kaikki uusimmat juorut ja päivitelty maailmanmenoa. Omasta kouluajastani muistan, miten käsityötunneilla keskustelu kävi ajoittain hyvinkin vilkkaana. Ja tietysti mieleen tulee neiti Marple, Agatha Christien luoma vanha neitihahmo, joka ratkaisi rikokset kudin kädessä.

Jos nyt oikein kauas palaa, niin muinaisina aikoina ei paljon vaihtoehtoja ollut. Työt oli tehtävä, eikä vapaita hetkiä voinut pitää. Käsityö sitoo ehkä kädet, muttei kieltä eikä ajatuksia. Kudin sylissä on helppo uppoutua keskusteluun hyvällä omallatunnolla.

***

Minulle käsitöiden tekeminen ei ole erityisen seurallista toimintaa. Ompeleminen on yksinäistä puuhaa, eihän koneen säksätyksen yli mitään kuule. Kutimet ja paljettikirjonnat ovat yleensä seuranani, kun katson — tai siis kuuntelen — televisiota. Korut valmistuisivat parhaiten omassa rauhassa.

Jos jätetään huomiotta television katseluun liittyvä käsillä puuhaaminen, käsitöiden tekeminen on minulle enemmänkin meditaatiota. Käsitöiden tekeminen on hyvin yksitoikkoista puuhaa. Toki niihin liittyy luova vaihe, joka on joko ennen aloittamista tai aivan projektin alkumetreillä: materiaalin valinta, mallin suunnittelu, mahdollisten ohjeiden tai kaavojen etsintä. Ompelusten ainoa varsinaisesti luova vaihe on leikkaaminen, ja siksi se onkin niin työlästä. Kutomisessa luovuutta ottaa se hetki, kun käsillä olevaa mallia muokataan tarkoituksiin sopivaksi ja lasketaan tarvittavien silmukoiden määrä. Kirjonnassa luovuutta ottaa kirjonnaisen suunnittelu ja piirtäminen, loppu on pelkkää neulalla pistelyä. Korujen teossa luovinta on materiaalien valinta ja mallin suunnittelu — testailen paljon korumateriaaleja ihan samaan tapaan kuin kutoessa teen mallitilkkuja.

Niin, suurin osa käsityön tekemisestä on yksitoikkoista tekemistä, jolloin ajatukset saavat lentää. Siksi käsitöiden tekeminen ruokkii luovuutta: ideat syntyvät, kun käsillä on muuta puuhaa. Samaa terapeuttista meditaatiota lienee myös ruoanlaitossa ja tiskaamisessa (joihin en sotkeennu kuin pakon edessä).

***

Jäin miettimään, kuinka käsityö yhdistää tekijöitään. Nykymaailmassa ompeluseurojen vastineena lienevät blogit. Käsityöblogien määrä on valtaisa! Minustakin on hauska esitellä kätteni tuotoksia, muttei niin hauska, että jaksaisin niitä aktiivisesti kuvata ja tehdä niistä blogimerkintöjä. Kun olen uuden vaatteen tai korun esitellyt ensin omalle perheelle ja sitten parille ystävälle, olenkin jo tuotokseeni niin tottunut, että harvemmin niitä enää näyttelen (paitsi tanssipukuja, joiden tekemiseen menee niin paljon aikaa, että niitä näytetään jokaiselle, joka suostuu katsomaan!). Koska valtaosa valmistuvista tuotoksista on suhteellisen arkipäiväistä kamaa, ei niiden esittely ole kovin mielekästä. Eilenkin leikkasin tenaville muutamat housut ja pari hametta koulukäyttöön, ihan tavallista arkivaatetta.

En jaksa seurata kovin aktiivisesti käsityöblogeja, mutta muutama suosikki minulla on. Neuleblogeista ainoa on Elämänlankaa, joka on kirjoitettu älykkäästi ja kiinnostavasti. Käsityöblogina alkanut Tilkkutäkin alla kuuluu lukemistooni, sillä tunnen kirjoittajan, ja tuttujen elämästä on aina kiva lukea. Korupuolella jo ennen omaa koruharrastustani törmäsin Helmettiin, joka on monessa suhteessa aivan omaa luokkaansa.

Olen miettinyt, että minulle antoisampaa kuin blogata valmistuneista käsitöistä olisi koota nettisivuilleni galleria, jossa olisivat niin tanssipuvut, korut kuin muutkin kiinnostavammat käsityöt. Vaiheessa tämäkin idea, mutta ehkä jossain vaiheessa innostun sen toteuttamaan.

P.S. Vasta kun olin tehnyt tämän bloggauksen, tajusin: ompeluseurojen vastineena eivät suinkaan ole blogit vaan foorumit. Foorumeissa keskustellaan käsitöiden tekemisestä, jaetaan vinkkejä ja vihjeitä, opastetaan aloittelijoita — ja siinä sivussa keskustellaan myös miljoonista muista elämän asioista. Minun kotifoorumini on Helmetti, koruntekijöiden oma foorumi, jossa on loistava henki ja mukavaa porukkaa. Siellä minä viihdyn.

Kesän loppu

Tänään on sääennusteiden mukaan kesän viimeinen lämmin päivä. Sen kunniaksi tekisi mieli tehdä jotain, mutta vointi ja olotila ei oikein anna myöten.

Paljon jäi tänä(kin) kesänä tekemättä, vaikka kiirettä ei ollutkaan. Angiinakierre esti tehokkaasti monta asiaa, esimerkiksi uimassa ei sitten ole koko kesänä käyty. Ajattelin paikata aukkoa viemällä isoimmukset syksyn alkajaisiksi uimahalliin muutamaan otteeseen, jos vain hermoni pitävät.

Mikähän se kesän ideaali on, johon mielikuvissaan yrittää tähdätä? Miksi aina syksyn tullessa tuntuu siltä, että kesä on hävinnyt? (Miksi talven tullessa syksy tuntuu menneen jälkiä jättämättä, kevään koittaessa talvi jääneen nauttimatta…) Mikä siinä on niin vaikeaa, ettei osaa elää kulloistakin hetkeä vaan haikailee jotain tulevaa?

Olen katsellut syksyn ja talven kalenteria ja harjoitellut sanaa “ei”. Kalenterissa on ihan oikeasti tyhjää (!), aikaa, jolloin en kuvittele tekeväni maailmaa valmiiksi. Merkki aikuistumisesta?

***

Edit 13.05
Kesän kolmas antibioottikuuri näkyy purreen streptokokkeihin. Päivän positiivinen uutinen: nieluviljely oli negatiivinen. Olen siis terve — ainakin toistaiseksi, kesäflunssaa lukuunottamatta.

Ei-aamuihmisenä

En ole aamuihminen, en. Voin herätä aikaisin, jos on pakko, ja voin jopa herätä ennen ylösnousua, jos on ihan pakko, mutta hyväntuulista aamuihmistä, joka singahtaa sängystään valmiina päivän koitoksiin, minusta ei saa millään.

Tänään oli tavallista takkuisempi aamu. Tähän asti koululaisten aamut ovat sujuneet lennokkaasti, ja aamuun on jäänyt jopa ylimääräistä aikaa. Tänään ei, kaikki olivat hitaalla.

Onneksi en ole itse aamuisin säntäämässä matkaan samalla ovenavauksella, muuten jokainen aamu olisi pelkkää riitaa. Mutta kyllä minä onnistun aika lailla ärhentelemään, kun tenavia hoputan lähtökuntoon.

Inhoan aamukiirettä. Minulta hurahtaa helposti pari tuntia aamuisin siihen, että saan itseni vedettyä käyntiin. Aamusta ei ole vielä nälkä, joten aamupalaa ei kannata edes miettiä. Juon teetä ja lueskelen sähköpostit, keskustelupalstat ja vilkaisen kiinnostavien blogien päivityksiä (täällä periferiassa aamun lehti kannetaan vasta päiväpostissa, mutta opiskeluaikoina aamu ei lähtenyt käyntiin ilman Keskisuomalaista). Vain äärimmäisen pakon edessä lähden jonnekin ennen kymmentä.

Toisaalta en pidä myöskään siitä, että on liikaa aikaa. Niinä aamuina, kun tenavat ovat lähtövalmiina kymmenen minuuttia etuajassa, minua ärsyttää: senkin kymmenen minuuttia olisi voinut käyttää nukkumiseen. Mitään järkevää ei ehdi tekemään, mutta vielä ei kannata lähteäkään. Tuon takia olen ollut lukemattomia kertoja myöhässä: liikaa aikaa, luenpa vaikka hetken kirjaa… ja sitten uppoudun kirjaan, kunnes onkin jo kiire.

Olen nyt pari viikkoa herännyt laittamaan lapsia kouluun. Saa nähdä, miten käy, kun iltatyöt alkavat — jaksanko vielä herätä aamuisin vai olenko tavallistakin kärttyisämpi äiti?