Merkinnät teemasta ''

Korut arkistuvat

Mistä tietää, että koru on muuttunut arkikoruksi?

Punoin kesän lopussa millisestä hopealangasta jens pind -nilkkaketjun, kotoisammin malli tunnetaan nimellä “piina”. Nilkkaketjusta tuuli juuri sellainen kuin nilkkaketjun pitää olla: tismalleen sopivan mittainen, jotta ketju asettuu nilkkaluun yläpuolelle ja myötäilee liikkeitä, ei estä nousemasta päkiöille tai painamasta kaasua. Millisestä langasta ketju on kivan jämäkkä, ei mikään lirmu, mutta toisaalta ei liian möhkälemäinen. Kesäkäytössä aivan loistava ketju.

Kun talvi tuli, ajattelin, ettei tätä ketjua varmaankaan voi pitää nilkkureiden ja saappaiden alla. Mutta niin vain ketju on nilkkaani kotiutunut myös talvikengän alle, ei purista eikä hierrä.

Ensin alkuun laitoin ketjun jalkaani vain lähtiessäni jonnekin, ja palattuani kotiin vaihdoin tilalle tavallisen kaupan rimpulanilkkaketjun. Sitten maltoin pitää korua jo yötä päivää, mutta otin sen pois suihkun ajaksi. Pikkuhiljaa totesin, että eipä tässä ennenkään ole hopeisia nilkkaketjuja suihkua varten pois otettu (josko aiemmat ovatkin olleet ohuita ja mitäänsanomattoman näköisiä ostohankintoja), ja päätin painua pesulle ketjun kanssa.

Nyt on saavutettu se viimeinenkin etappi korun arkistamisessa: saunominen. Joskus muinoin vierastin kovasti koruja saunassa, ajattelin, että ne polttavat. Sitten huomasin, ettei koru polta, jos se on koko ajan ihoa vasten, esimerkiksi nilkkaketjut tai tyttären diabetesranneke eivät kuumene saunassa yhtään. Eikä näimmä kuumene itsepunottu, paksu nilkkaketjukaan.

Saunomisen jälkeen tämä nilkkaketju on virallisesti Hyvin Arkinen Koru, joka ei saa mitään erikoiskohtelua missään olosuhteissa. Tälle kunniakkaalle asteelle päätyy koruistani vain pieni vähemmistö, sillä jostain syystä en halua saunoa kaulakorujen tahi korvakorujen kanssa. Seuraavaan kategoriaan, Aivan Arkisiin Koruihin, kuuluvat tavalliset hopeakaulakorut ja pienet hopeanappikorvikset; niiden kanssa mennään murehtimatta suihkuun. Varsinaisiin Arkisiin Koruihin kuuluu sitten valtaosa koruvarannoistani, sillä minusta on mukava käyttää isoja, näyttäviä ja joidenkin mielestä juhlallisiakin koruja myös arkena.

Näiden lisäksi onkin enää kaksi koruryhmää: Esiintyvät Korut ja Juhlavat Korut. Esiintymiskäytössä käypäiset korut eivät yleensä istu normaalielämään, koska ne on suunniteltu näyttävyysluokituksessa pärjäämään prameille esiintymisasuille. Juhlavat Korut puolestaan ovat pienenpieni vähemmistö, joka vähenee koko ajan: Juhlavana Koruna uransa aloittanut koruvalmiste siirtyy todennäköisesti ajan kanssa sulostuttamaan arkeani, sillä juhlia on liian vähän eikä koruja ole luotu viettämään elämäänsä korurasiassa.

Suhteestani koruihin kertoo kai eniten tapani käyttää nilkkaketjua ja korvakoruja. Nilkkaketju minulla on aina. Jos se ei jostain syystä minulla ole (esimerkiksi kun otin jens pind -ketjun pois suihkun ajaksi enkä kiireessä tullut laittaneeksi sitä takaisin jalkaan), oloni on orpo ja omituinen. Minulla on ollut nilkkaketju teini-ikäisestä asti, ensin kesäisin ja nyt kai kymmenkunta vuotta myös talvisin, josko sukkahousujen ja nilkkaketjun kanssa on oma sumplaamisensa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen nilkkaketju on osa persoonaani.

Korvakorut sain noin kahdeksanvuotiaana. Siitä asti minulla on ollut korvakorut suurimman osan ajasta, aivan viime aikoja lukuunottamatta. Olen niin ikään teini-ikäisestä asti pitänyt suurista korvakoruista, mutta toisaalta olen käyttänyt vain aitoja hopeisia koruja, en ns. rihkamaa. Niinpä valinnanvara ei ole ollut erityisen lavea. Tätä nykyä valmistan itse juuri niin kookkaita korvakoruja kuin haluan, joten ongelmaa ei enää ole.

Tapasin käyttää arkikorviksina pieniä nappeja, erityisesti lasten vauva-aikana, ettei vauva olisi vahingossa päässyt roikkuvasta korvakorusta nyppäämään. Nyt olen kotosalla ja öisin usein ilman korvakoruja, koska nappien räppääminen paikoilleen on työlästä (taustat tuppaavat katoilemaan) enkä halua nukkua roikkuvien korvakorujen kanssa. Joskus pääsee käymään niin, että lähden kotoa ilman korvakoruja, ja olo on samanlainen, kuin olisin lähtenyt liikkeelle aamutakissa — alaston. Minulla on selvästi korvakorusektorilla vajausta nopeasti puettavissa mutta pienissä koukkukorviksissa. Asia täytyy korjata pikimmiten.

Toiset eivät poistu kotoaan ilman meikkiä, minä en lähde ilman nilkkaketjua ja korvakoruja. Muu on sitten kiinni mielialasta ja vaatteista: kaulakoru, rannekoru, sormus tai useampia… Yhä useammin ne korut on itse valmistettu.

Nokiset evät

Piti oikein katsoa kahdesti aamulla loistobarbeja. Osalle oli ilmaantunut sitten viime näkemän nokea eviin.

No eihän se tietysti nokea ole, mutta mustaa kaikki tyynni. Pientä tummuutta evissä oli ollut jo aiemmin, mutta nyt musta väri oli muuttunut huomiotaherättäväksi. Pieni seikkailu internetissä kertoi, että musta evissä on hyvinvoivan koiraskalan merkki. Meillä on siis nähtävästi ainakin kuusi hyvinvoivaa, oranssikylkistä loistobarbikoirasta altaassamme.

Jäljellejäävistä kahdeksasta valtaosa on selvästi kalpeampia eli naaraita, pari on melko oranssinhohtoisia, potentiaalisia koiraita. Mitään takeita ei tosin ole siitä, etteikö mustaeväisiä olisi seitsemän; laskennassa on haasteensa, kun fisut viipottavat allasta päästä päähän. Alan ymmärtää, miksi näiden kalojen sanotaan tarvitsevan runsaasti vapaata uimatilaa.

Korkealla

Juuri eilen mietiskelin, miten hyvin elämä on asettunut raiteilleen tytön diabeteksen kanssa. Luonnollisesti diabetes on osa jokaista päiväämme, mutta enää aikoihin se ei ole ollut elämämme hallitsija. Totta kai alkuaikoina jokainen päivä alkoi sillä, että muistelimme, mitä kaikkea meidän piti tehdä; alkuun jokaisen ruoan hiilarimäärät piti varmistella moneen kertaan, pistosmäärät tarkistaa vihkosta, ja jokaisen vähänkään epänormaalimman verensokeriarvon kohdalla piti pysähtyä pohtimaan, mitä seuraavaksi tehdään.

Samaahan se elämä vieläkin on: hiilarimäärien metsästystä, pistosmäärien varmistelua, hypojen ja hypereiden korjailuja, mutta enää niitä ei sen kummemmin rekisteröi. Vasta seurantavihkoa selatessa tajuaa, että jollain viikolla on voinut olla useampiakin matalia sokereita tai turhan korkeiden arvojen kanssa on säädetty.

Siinä missä alkuun jokainen matala sokeriarvo sai sydämen hakkaamaan ja ruokakaapin sisällön vilisemään päässä, nykyisin korjauksetkin osaa tehdä maltilla ja rauhallisesti. Jopa silloin, kun sokerit olivat tipahtaneet 1,8:aan, marssin vain tyynesti jääkaapille, otin mehupurkin ja lasin ja mittasin kymmenen hiilarin annoksen lasiin. Alkuun sitä kai luuli, että kun sokeri on kolmen pinnassa, lapsi voi menettää tajuntansa hetkenä minä hyvänsä. Nyt tietää, että aikaa vielä on, josko alle kahden arvoilla ei varmaankaan tarvitse enää paljon arpoa, mitä tekisi.

Matalien sokereiden hoito on helppoa ja selkeää, jos ei ryhdy turhia täpäjämään. Matalat korjataan aina, usein riittää viisi ylimääräistä hiilaria, todella matalissa ehkä kymppi. Eri asia sitten on, jos matalat toistuvat ja pitäisi tehdä suurempia muutoksia koko systeemiin: vähemmän inskaa vai enemmän hiilareita, vähennetäänkö aterialta vai pitkästä insuliinista, paljonko uskaltaa vähentää…

Korkeiden korjaaminen on monimutkaisempaa, koska syitä voi olla paljon: liian vähän insuliinia suhteessa edellisen ruoan hiilareihin, ruoka on imeytynyt odottamattomalla tavalla, insuliinipistos on epäonnistunut, flunssa on iskemässä päälle, jännittää tai surettaa tai harmittaa, on tullut säntäiltyä tai touhuttua, on ollut hypo ja menossa on reaktiivinen korkea. Jos sokerit ovat korkealla jännityksen tai täpinän takia, ne tulevat yleensä alas nopeasti. Silloin insuliinilisän tuotoksena on hypo. Samoin käy, jos sokerit ovat korkealla säntäilyn ja touhuilun takia — esimerkiksi liikunnan jälkeen sokerit voivat olla yllättävän korkeat, ja liikunta laskee sokereita vasta muutaman tunnin kuluttua.

Helpointa on, jos tietää varmasti, että insuliinia on mennyt liian vähän tai sokerit ovat nousseet vaikkapa kuumeen vuoksi. Silloin uskaltaa insuliiniannosta lisätä eikä tarvitse pelätä hypoa.

Tänään tytön sokerit olivat koulussa yli kahdenkymmenen. Ehkä flunssa on iskemässä, kun korkeita on ollut viime päivinä muutenkin. Kovin paljon ei koulussa uskalla insuliiniannosta lisätä, jos korkeiden sokereiden syynä on sittenkin vaikkapa täpinä. Koska koulupäivät ovat vielä lyhyet, on helpompaa korjata sokereita isommin vasta kotona.

Diagnoosista on kahdeksan kuukautta. Tällä hetkellä on vain yksi asia, mitä pelkään: vatsatauti. Kaikesta muusta selviää kyllä, uskoisin jopa selviäväni shokista, mutta se pelottaa, että iskee paha mahatauti eikä mikään pysy sisällä. Siinä vaiheessa todennäköinen osoite on sairaala ja tiputus. Toisaalta rauhoittaa tieto, että keskussairaalaan selviää alle tunnissa, lähimpään sairaalaan vartissa. Ja sairaalassa on hyvä hoito, joten ehkäpä vatsatautiakaan ei oikeasti kannata pelätä.

Vilkas yö

Parisuhdeaikaa parhaimmillaan, kun ilta venähtää aamukolmeen hikisen uurastuksen parissa, voimien hupenemisesta huolimatta.

Viime yön urakkana oli siirtää 330-litrainen akvaariomme — loistobarbiallas siis — lecaharkkojalustan päälle (toivottavasti) lopulliselle paikalleen. Kyseinen tankki on tehty tolkuttoman paksusta lasista, ja jo pelkkä allas painaa hirveästi. Alkuperäinen, hyvin optimistinen ajatus oli, että allas nostetaan jalustan päälle niin, että pohjalla olisi osa hiekkaa ja jonkin verran vettä (samoin kuin partis ja vanhat mustatetrat), sillä tyylillä homma olisi hoitunut niin paljon sutjakammin. Mutta enhän minä jaksanut sitä allasta noilla lisukkeilla nostaa, siitäkään huolimatta, ettei altaassa vielä ollut kuin vähän hiekkaa ja muutama kasvi, pahasti keskeneräinen projekti kun on.

Jouduimme siis tyhjäämään altaan napulla — tai kuten pohjalaiset sanovat: napolla –, sillä allas oli liian matalalla lappoamiseen; jouduimme haavaamaan liukasliikkeiset mustatetrat ja itsepäisen partiksen sankoon, keräämään tekniikan ja sisustuselementit sekä kahmimaan hiekat kasveineen vatiin. Ylimääräistä ajankulua, mutta operaation jälkeen allas nousi kuin nousikin suhteellisen kivuttomasti huikeaan 55 sentin korkeuteen. Jalusta ei siis ole järin korkea, mutta näin allas on sopivalla huoltokorkeudella minun mitoilleni ja toisaalta hyvällä katselukorkeudella lapsille.

Kun allas oli paikoillaan, alkoi käänteinen operaatio: vanhat hiekat muutamine kasveineen takaisin, koristeet, suodattimet ja lämmittimet jotakuinkin paikoilleen ja vettä perään. Sitten altaaseen kotiutettiin väliaikaiseen kotiin muutama pieni intiaaninsulka ja rubiinitetra sekä pysyvämpään residenssiin neljätoista loistobarbia ja kahdeksan uutta pientä mustatetraa ynnä tietysti vanhat mustikset ja se partis. Kotiutus sujui jo nopeasti, sillä intiaaninsulkia lukuunottamatta kaikki fisut olivat sangoissa sellaisessa vedessä, joka oli tarkoitus laittaa akvaarioon (ns. vanhassa vedessä, jota säästimme jonkin verran siksi, ettei kerralla tulisi kerralla liian suuri vedenvaihto). Nostimme siis sangon akvaarioon, kallistimme varovaisesti osan sangon suusta veden alle ja annoimme kalojen uida isoon altaaseen. Erinomainen metodi, kun ottaa huomioon kellonajan ja väsymysasteen, mutta myös kalojen turvallisuuden: yksi kerta vähemmän, kun kalaa tarvitsee ottaa haavilla kiinni.

Tänään myllättiin vielä sisustaa: pohjalle lisättiin muutama sangollinen hiekkaa. Nyt koko allas on hiekkapohjalla ja näyttää oikein somalta — ensimmäinen altaammehan on sorapohjainen. Hiekka on tyypillistä sekahiekkaa, siis eri raekokoja sekaisin, ja joukossa on myös jonkin verran soraa ja pieniä kiviä. Pääosin karkeampi materiaali seuloutui, kun laskin hiekkaa veteen, ja pyöreäksi hioutuneista erivärisistä kivistä saatiin kiva sisustuselementti ankeaan altaaseen. Tällä hetkellä altaassa on vain muutamia kasveja, pätkä putkea ja yksi kukkaruukuntapainen piiloiksi sekä itse sahattu kookosluola, hiekkaa koristaa luonnonkivien lisäksi joukko lasikuulia ja lasikuutioita, onhan tämä allas ajateltu ensisijaisesti lasten iloksi.

Sisustussuunnitelmat muuttuivat kerrasta, kun näin altaan paikallaan. Allas on tilanjakajana kodinhoitohuoneessa, toinen lyhyt sivu seinää vasten. Olin ajatellut, että ulko-oven puoleiselle pitkälle sivulle laitetaan tausta, mutta allasta katsoessani totesin, että molemmat altaan sivut täytyy jättää avonaisiksi, jotta kokonaisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Tämän päivän olen tehnyt uutta sisustussuunnitelmaa: altaan keskelle tulee pituussuuntaan jonkinlainen näköeste, seinäpäätyyn paljon korkeita kasveja ja toinen pääty jää likimain avovedeksi, ehkä matalaa kasvia osin. Kookosluolan lisäksi yritän kehitellä jotain kantoa, ja harmaan putkenpätkän naamioinniksi kokeillaan liimata sen pintaan silikonilla hiekkaa, jotta se näyttäisi hiekkatöyräältä. Luultavasti menee useampi kuukausi, ennen kuin sisustus alkaa olla kohdillaan, joten ensimmäiseksi yritän saada altaaseen paljon lisää nopeakasvuisia kasveja, jotka vaihdetaan pitempiaikaisiin lajikkeisiin sitten, kun lopullista kasvistoa alkaa kertyä.

Niin, ja ne kalat! Kävimme siis lauantaina hakemassa fisut, koska lähikaupasta alkoivat hyvännäköiset loistobarbit käydä vähiin. Sain kalastettua neljätoista kaunista barbia, mutta vaikka parhaani mukaan valitsin mieleiseni otukset, niin yhdellä on kuitenkin pitemmänpuoleiset evät kuin muilla. Loistobarbeistahan on kehitetty myös liehueväinen versio, mutta ylikokoiset evät vain hidastavat reippaan fisun liikkumista. En ole varma, kumpaa kaliiperia tuo mainittu yksilö oikein on, mutta toivon kovasti, että evät pysyvät järkevän mittaisina.

Loistobarbit ovat aivan ihania: nämä yksilöt olivat kauniin värisiä jo kaupassa, mikä on harvinaista sinällään, ja kauniin värisinä ne uuteen altaaseenkin pulahtivat. Porukka on terhakkaa, tulee aina lasiin kyttäämään, josko olisi toiveita sapuskasta, tutkiskelee jatkuvasti pohjaa ja suodatinta evään toivossa, ja säntää ensimmäisenä ruokapaikalle, kun on aterian aika. Loistobarbit myös halusivat aktiivisesti osallistua akvaarion sisustukseen: kun laitoin hiekkaa pohjalle, barbit olivat heti vieressä varmistamassa, että kyse on tosiaan hiekasta eikä syötävästä.

Pienet mustatetrat ovat oikeita söpöläisiä, evinensä kuin pyöreitä kolikoita, ihan olemattoman kokoisia vanhojen mustatetrojen rinnalla. Uteliaita ja terhakoita uiskentelijoita nämäkin, vaikkeivät sentään osallistuneet hiekan levittämiseen. Uskon, että vaikka akvaariosta tuleekin tilanjakaja, niin nämä fisut eivät ylimääräisestä aktiviteetista ole moksiskaan.

Tämä ilta on mennyt juoksennellessa katsomaan, joko hiekkamyrsky on laskettunut ja vesi kirkastunut, sekä taajaan tarkistaessa altaan lämpötilaa. Laitoimme altaaseen uuden lämmittimen, mutta kuten tavallista, tämän lämmittimen mitta-asteikko ei ole missään suhteessa reaalimaailmaan. Tällä hetkellä lämmittimen lämpönä on 28 astetta, mutta altaan lämpötila pyörii 22 asteen kieppeillä. Siinä kun se pysyisi, niin hyvä olisi — ulkona on tänä yönä pakkasta yli viidentoista, ja kylmä hohkaa kodinhoitohuoneeseen.

Posti tuo

Postin tulo on täällä maalla aina päivän kohokohta. Sunnuntaisin ei posti tokikaan jaa päivän lehteä omaan postilaatikkoon asti, mutta muina päivinä posti tuo ainakin maakuntalehden, joka meillä on Ilkka.

Torstai on viikon posteliain päivä, silloin tulee ilmaisjakelulehden lisäksi kaksi tilaamaani paikallislehteä, tämän alueen Viiskunta ja kotiseutuni Sompio. Molemmat ilmestyvät kahdesti viikossa, joten Sompiota saadaan lukea tuoreeltaan myös maanantaisin ja Viiskuntaa tiistaisin. Tasaiseen tahtiin tämän talouden postilaatikkoon tippuu myös muita tilattuja lehtiä, joiden lukemiselle ei tahdo olla riittävästi aikaa — lienee harvennuksen paikka?

Aikakausehdet, joista en aivan heti luovu, ovat käsityölehtiä: Suuri Käsityölehti ilmestyy kymmenen kertaa vuodessa, suuri suosikkini Ottobre Design (kansainvälisestä nimestään huolimatta suomalaista tuotantoa) on nyt lisännyt ilmestymistiheyttään neljästä kuuteen — neljä numeroa lastenvaatteita ja kaksi naisten. Käsityölehden ensilukeminen on aina tärkeä hetki, laatuaikaa parhaimmillaan. Ottobresta löytyy joka kerta paljon ihania vaatteita ja ideoita (mistä aikaa niiden tekemiseen?), sen sijaan on tavallista etten ensilukemalla löydä Suuresta Käsityölehdestä mitään toteutettavaa. Vuosien mittaan käsityölehdet ovat kuitenkin osoittautuneet oivalliseksi kaavapankiksi, ja palaan vanhojen numeroiden pariin säännöllisesti.  Jos ei numerosta 1/2007 löydy toteutettavaa nyt, siitä voi hyvinkin olla hyötyä kolmen vuoden päästä.

Saimme valokuituyhteyden reilu vuosi sitten, ja silloin innostuin selailemaan nettikauppojen tarjontaa. Modeemilla runsaasti kuvia sisältävät sivut olivat liian raskaita ladattavia, mutta nyt ei latausajalla ole väliä, kun verkkoyhteydestä ei makseta käytön mukaan.

En juurikaan tilaa ns. tavallista tavaraa netistä tai ylipäätään postitse, mutta erikoistuotteita on tullut viime aikoina tilattua runsaasti. Erityisesti helmi- ja hopeakorujen teko ei sujuisi lainkaan, ellei olisi nettikauppoja ja postimyyntiä. Helmiä, lankaa, neuloja, lukkoja, hopeaa, työkaluja sun muuta ei yleensä lähikaupasta saa. Myös akvaarioharrastuksessa nettikaupoista on hyötyä. Hitusen varauksella suhtaudun elävien otusten lähettelyyn, josko tarvittaessa voisin Matkahuollon kautta jonkin fisunkin tuottaa. Sen sijaan monia akvaarioiden erikoistuotteita, joita akvaariokauppojen hyllyissä ei välttämättä ole, voi tilata järkevään hintaan netin kautta.

Tänään oli hyvä postipäivä. Sain Viherkalasta tilaamani Tetra Aquan SafeStart-aineen, jossa on akvaarion tarvitsemaa bakteerikantaa. Siitä pistetään uusiin akvaarioihin ymppiä, jotta saadaan ne kypsytettyä turvallisesti ja tehokkaasti. Hinta pienestä pullosta on tolkuton, mutta käyttäjäkokemusten perusteella arvelen, että tuote on hintansa väärti. Toinen, reilusti yli puolikiloinen paketti tuli Helmitaulusta, jonne tein tilauksen eilen iltapäivällä (!). Maikki on tunnetusti nopea postittaja, mutta tämä nopeus ylitti odotukseni. Tilasin viittä väriä 10/0-koon siemenhelmiä ja kolmea väriä tikarihelmiä, kaikki Alhenan nuubialaiskoruihin.

Tänään oli hyvä postipäivä. Paremmaksi postipäivä muuttuu vain silloin, kun saa kirjeitä tai muita henkilökohtaisia viestejä ystäviltä. Sähköposti ja tekstiviestit ovat syöneet ne olemattomiin, joten jokainen kirje on todellakin juhlan paikka. Kirjeitä varmaan saisi enemmän, kun ehtisi itse niitä kirjoittamaan…