Merkinnät teemasta ''

Rakkaudentunnustus

Katselin nuotteja, ja sävelet alkoivat kaikua korvissani. Hävisi parikymmentä vuotta, sama hurmaannus löytyi yhä. Jotkut kappaleet ovat elämää suurempia.

En ollut koskaan kuullut Andrew Lloyd Webberistä enkä Phantom of the Operasta, ennen kuin näin nuotit pianon kannella. Ryhdyin soittamaan, Charles Hartin ja Richard Stilgoen huumaavat sanat asettuivat nuotteihin. Musiikki vei minut johonkin aivan muualle kuin siihen olohuoneeseen, sen pianon ääreen.

Close your eyes, let your spirit start to soar,
and you’ll live as you’ve never lived before.

Sinä talvena kuuntelin musikaalia uudestaan ja uudestaan (kahden cd:n versiolla on vain yksi raita per levy – vihonviimeistä kohokohtien kertausta ajatellen). Ihastuin Sarah Brightmanin ja Michael Crawfordin tulkitsemiin kappaleisiin, huumaannuin sovituksista ja juonta kuljettavista laulullisista vuoropuheluista, rakastuin siihen tapaan, miten sanoitukset oli rakennettu, miten riimit istuivat musiikin fraaseihin ja rytmittyivät säkeiksi ja säkeensisäisiksi soinnuiksi.

Let the dream begin,
let your darker side give in
to the power of the music that I write,
the power of the music of the night.

Sitten ryhdyin tutustumaan muuhunkin ALW:n tuotantoon. Pyrin hankkimaan kaiken mahdollisen original London cast -nauhoituksina, ei ehdottomasti minään highlights-versioina vaan sellaisina, joissa kuultiin myös vuoropuheluita ja musiikillisia siirtymiä.

Aspects of Love (1989) sisältää maailman kauneimman rakkauslaulun Love changes everything (san. Don Black, Charles Hart). Sunset Boulevard (1993), tarkemmin sanoen takaa-ajokohtauksen musiikki, on soittoäänenä kännykässäni.

Jesus Christ Superstar (1970) kolahti paremmin levynä (1970, Jeesuksen osassa Ian Gillan) kuin elokuvana (1973). Evita (1976) minulla on vain elokuvan soundtrackina, mutta täytyy tunnustaa, että Madonna istuu Evitan rooliin huikeasti. Kappale Buenos Aires on soinut tanssitunneillanikin lämppärinä.

Cats (1981) innostutti minut lukemaan T. S. Eliotin kirjaa Old Possum’s Book of Practical Cats (1939), josta useimmat lyriikoista ovat peräisin (kissamaailman ihastuttavimmat kriminaalit ovat Macavity sekä Mungojerrie and Rumpelteazer). Maailman toiseksi kaunein rakkauslaulu Unexpected Song löytyy musikaalista Tell me on Sunday (1979/1982), mutta siihen olen tutustunut vain nuottien välityksellä.

Se oli rakkautta jo ensimmäisistä nuoteista asti.

Lyriikkasitaatit Charles Hart, Richard Stilgoe laulusta The Music of the Night (musikaalista The Phantom of the Opera, 1986)

Aika on vakio

Luin tänään (jälleen) Dick Francisin kirjan Villihevoset (1994, suomennos WSOY 1996). Itse asiassa mietin pitkään, ryhtyisinkö lopultakin lukemaan Harry Potterin viimeistä osaa, mutta koska haluan sille kirjalle täyden lukurauhan, päätin napata hyllystäni jotain nopeampaa ja kevyempää.

Villihevoset-kirjan pääosassa on elokuvaohjaaja, mutta toki Francis sijoittaa kirjan hevosten maailmaan. Kirjassa kuvataan erään elokuvan valmistumista ja kaikkea sitä, mitä matkan varrelle mahtuu (sekä muutamaa murhaa ja murhayritystä ynnä jokusen menneisyyden luurangon esiinkaivamista – nämä eivät ymmärtääkseni kuulu tavanomaiseen elokuvan valmistusprosessiin).

Siinä lukiessani mietin, miten valtavan panoksen elokuvan tekeminen vaatii suurelta ihmisjoukolta. Lukuisat ihmiset tekevät töitä ja toteuttavat visioitaan, jotta päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Ei se ole sen helpompaa ja nopeampaa rakentaa näytelmää tahi musikaalia, kirjoittaa romaania, tehdä cd:tä tai taulua, tehdä koreografiaa tai valmistaa tanssinäytöstä. Yleisö nauttii lopputuotteen muutamassa tunnissa (tai muutamassa hetkessä), mutta tekijä on käyttänyt siihen suhteettoman suuren määrän tunteja.

Kun jätetään luomisen tuska ja jumalaiset ilmestykset huomiotta, itse työn määrä on suhteellisesti sama riippumatta siitä, tehdäänkö hyvää vai huonoa. Loppujen lopuksi kaikessa tekemisessä – taiteessa, käsitöissä – on kyse ammattitaidosta ja kärsivällisyydestä. Ammattitaitoinen tekijä, joka paneutuu jokaiseen tekovaiheeseen, tekee hyvää jälkeä siinä ajassa, missä hutilus tekee keskinkertaisen tai huonomman.

Sitkeyttä, paneutumista. Ja näkemystä. Aikaahan ei ole koskaan tarpeeksi.

Palasina

Tiesittekö, että Nescafen pikakahvipurkki (200 g) on lasia? Minä tiedän nyt, samoin lähikaupan kassa. Illan lähes viimeisenä asiakkaana päätin pistää yhden purkin säpäleiksi kassan taakse.

Palasia on muutenkin syntynyt tänään. Olen silpunnut muutaman iänikuisen vanhan mutta käyttämättömäksi jääneen vaatekappaleen materiaaleiksi uusiin vaatteisiin.

Ratkojani kohteeksi joutuivat 80-luvun lopulla ommellut farkut, joissa on sen ajan tyylin mukaan korotettu vyötärö, joka nousee ikävästi alimpien kylkiluiden tasolle. Irrotin vyötärökaitaleen ja vetoketjun, ja tutkailen vielä farkunkaavojen avulla, mihin mittaan ja muotoon farkut pyöräytän. Kangas on sitä vanhaa kunnon paksua farkkua (kivipestyä, tietysti, kuten siihen aikaan tapana oli), josta ei aivan tyköistuvia housuja kannata tehdä.

Vyötärökaitale lähti myös yhdestä hameesta, joka ei ole mahtunut päälleni edes silloin nuorena, kun minulla oli vyötärö. Samoin pistin palasiksi yhden mekon, jonka kangas on aivan ihanaa, mutta joka ei ole koskaan ollut minun kroppani muotoinen. Mekon helmaosa on sen verran laaja, että siitä riittää ihan varmasti kangasta johonkin. Eihän minun vielä tarvitse tietää, mihin…

Ketjureaktio

Niska on ollut jumissa iät ajat, ainakin reilun kuukauden. Niskajumista seuraa jännityspäänsärkyä, josta puolestaan migreeniä.

Ajattelin kuukausi sitten, että kun kiire ja stressi loppuvat ja univelat on kuitattu, niskakin vertyy. Eipä vertynyt (siis olettaen, että stressi on tähän mennessä pääosin karistettu eikä univelkaakaakaan enää ole kuin korkeintaan yhden yön valvottujen tuntien verran). Toisina päivinä jumi tuntuu vain lievänä kiristyksenä, toisina päivinä – kuten tänään – koko päivä menee tukkoisessa olossa.

Jumi ei tokikaan ole tullut itsestään, vaan se on kumuloitunut näennäisharmittomista tekijöistä hurjatahtisen kevään mittaan. Tietokoneelle jämähtäminen ja käsityöurakat ovat tehneet tehtävänsä, mutta epäilen, että isosti syytä on myös tyynyssä. En tarkkaan ottaen tiedä, millainen tyyny olisi hyvä; täytynee lähteä tutkimusretkelle lähikauppaan.

Nyt täytyy ryhtyä ketjureaktiota purkamaan, jotta kesä ei mene sängyssä migreenin kanssa. Taidan käydä ongelman kimppuun koko rintaman leveydeltä: särkylääkettä kipuun, lämmin vehnätyyny ja kenties jotain lihasjuminpoistovoidetta ärtyneeseen lihakseen, venyttelyä ja sopivasti voimatreeniä – ja se uusi tyyny. Ehkä tämänlaatuinen sekakäyttö on sallittua.

Tottelematon

Minua tottelevat sakset, neulat, puikot ja koukut, jopa pihdit ja sivuleikkuritkin. Osaan ommella käsin ja koneella, neuloa ja virkata, kirjoa langalla, helmillä ja paljeteilla, kasata koruja tekniikalla jos toisellakin. Joskus muinaisuudessa olen istunut kangaspuiden äärellä, ja olenpa joskus saanut aikaiseksi jotain sahalla, vasaralla ja puukollakin.

Siksi tuntuu niin käsittämättömältä, että jokin näperryksen ala voi tuntua niin haasteelliselta. Mutta niin se vain tuntuu; olen surkea askartelija.

Kaikki muu vielä menee, mutta kun jotain pitäisi liimata, lopputulos on yleensä karmea. Saan juuri ja juuri pari paperinpalaa kiinnitettyä toisiinsa, josko useimmiten reunoista jää harmittavasti repsottamaan. Mutta sellaisia ihania taiteellisia askartelutuotoksia, mitä jotkut loihtivat kädenkäänteessä, en tunnu saavan aikaiseksi. Liima kieltäytyy tottelemasta.

Tänään olen uhmannut karmaani ja avittanut jälkikasvua paperitaiteellisen tuotteen toteutuksessa. Kyseessä oli luokkakaverin syntymäpäiväkortti, jonka kanteen liimattiin kolme leikattua paperinpalaa. Lopputulos: liikaa liimaa, kupruilevaa kartonkia, paperin alta tursuavaa liimaa. Ja itseensä tyytyväinen jälkeläinen, jonka mielestä kortti oli tosi ihana.

Mikäs minä olen muuta väittämään. Suljin silmäni repsottavalta paperilta ja liimajäljiltä, ja palasin neuleeni pariin. Ehkä lapseni saavat vielä liiman tottelemaan.