Merkinnät teemasta ''

Hiihto”loma”

Tällä viikolla on hiihtoloma. Itse asiassahan viikko on jo puolessa, mutta tänään on ensimmäinen ns. vapaapäivä.

Ishtarin tekeminen nielaisee aina hiihtoloman ensimmäisen viikonlopun. Yleensä lehdenteko on sen verran intensiivinen projekti (= yötä myöten), että seuraava viikko menee toipuessa.

Nyt ei ole aikaa toipua, täytyy vaihtaa työn lajia. Eilisillan olin treenaamassa salilla pitkästä aikaa opetuksen ulkopuolella. Kovin tehokkaaksi en illan prosessia voi nimittää, mitään valmista en saanut tehtyä, mutta monta projektia eteni riittävän pitkälle. Nyt voin taas jatkaa hommia kotona.

Tällä viikolla on sitten useampi urakka. Postissa tulee uutta työmaata, ompelukoneella ja tietokoneella täytyy istua, huominen menee Seinäjoella diabeteskontrollissa (ja täytyyhän sitä käydä vilkaisemassa kangaskauppaa), sunnuntaina pidän disco oriental -kurssit. Siinä se loma sitten olikin. Kesä tuntuu kovin kaukaiselta, mutta hyvä niin: tekeillä on monta inspiroivaa projektia ennen kesää.

Hiukset parhaimmillaan

Kun perheen naisväki pitää hiuksensa pitkinä, parturointitarve määräytyy miespuolisten hiustenkasvun mukaan. Sopiva ajankohta olisi ollut joskus joulukuun alussa, mutta hiukset leikattiin vasta eilen. Naisväen hiuksille tehtiin vain pieni tasoitus, joten projektin päätteeksi suurimmat hiuskasat olivat nuorenherran päästä.

Inhoan kampaajalla käymistä. Kolmivuotiaana hiukseni leikattiin aivan lyhyiksi, ja sen jälkeen en ole suosiolla kampaajalle mennyt eivätkä hiukset ole sen jälkeen olleet lyhyet. Monta vuotta leikkasin hiukset itse silloin kun muistin. En ole myöskään ikinä pitänyt siitä, että joku muu tekee minulle kampausta.

Tätä nykyä tuttu kampaaja leikkaa aina samalla kertaa sekä lasten hiukset että minun hiukseni. Olen juuri ja juuri oppinut istumaan parturoitavana ilman suurta sydämentykytystä, kun luottokampaajani leikkaa aina vain sen, mitä on pakko. Ja kyllähän se palkitsee, kun hiusten latvat ovat kauniit ja tasaiset ja pehmeät leikkuun jälkeen.

Ehkä puolisentoista vuotta olen muutenkin yrittänyt panostaa hiusten hoitoon. Aiemmin pesin hiukset suihkussa samanlämpöisellä vedellä kuin itsenikin (= aikas kuumaa) aina kun ne tuntuivat likaisilta (= pahimmillaan joka toinen päivä). Vaikken värjää, föönaa tai muuten käsittele hiuksiani, niin kyllähän tuo pesurutiini teki tuhojaan latvoissa.

Ensin opettelin irti hiustenpesupakosta. Nykyisin pesen hiukset korkeintaan kaksi kertaa viikossa shampoolla. Myönnän: hiukset ovat välillä turhankin likaiset ennen pesua, mutta olen päätynyt siihen, että mieluummin vähän likaiset mutta pehmeät hiukset kuin aina puhtaat mutta korppuiset. Shampoon huuhtelen haalealla vedellä, laitan reilusti hoitoainetta ja annan sen vaikuttaa hyvän tovin ennen poishuuhtomista. Pyyhekuiviin hiuksiin lisään vielä tilkan latvaseerumia ja annoksen hiuksiin jätettävää hoitoainetta.

Lopputulos: hiukseni ovat tätä nykyä pehmeät ja reilusti hyväkuntoisemmat kuin puolitoista vuotta takaperin. Kaunis niiden väri ei ole vieläkään — luontainen värini otti ja hävisi ensimmäisessä raskaudessa –, mutten aio riskeerata värjäämällä. Mikä parasta, nykyinen hiustenhoitorutiinini on vaivaton ja helppo. Haasteellisinta on istua muutaman kuukauden välein kampaajan käsittelyyn.

Vielä yksi

Akvaarioita ei voi olla koskaan liikaa, eihän?

Sovin tänään vielä yhden akvaarion ostamisesta. Meillähän on niitä (vasta) neljä: 124 litraa inkkareita ja rubiineja, 330 litraa loistobarbeja ja mustatetroja, 189 litraa kypsymässä kasveille ja sukaravuille sekä 413 litraa odottamassa hiekkoja, vesiä ja kypsytystä.

Ei nyt enää mitään massiivista, mutta ystäväni joutuu myymään altaansa, ja hänellä olisi tyrkyllä noin 50-litrainen purkki. Meillä onkin ollut karanteenialtaasta pulaa…

189-litraista on kypsytelty nyt reilun viikon verran, ja nitriittiä on mukavasti. Kun se siitä laskee, voi olettaa akvaarion olevan kypsä. Kasviallasta on tarkoitus kansoittaa sukaravuilla, mutta voi olla, että niitä saadaan taloon vasta kevään korvalla. Mutta sentään kohta pääsee suunnittelemaan kasvivalikoimaa!

Pitkänsitkeää

Josko kirjoittelen tätä blogia siksi, että tulisi treenattua kirjoittamista, ei se silti poista jonkinmoista kriittisyysastetta. Sisältökritiikki hoituu sensuurisuotimellani automaattisesti, mutta tekstin muoto -siivilä on aika harva.

Kirjoittamisen opetuksessani vakiolauseeni on “kirjoita lukijalle”. Se on mielestäni ohje parhaasta päästä. Jos mediana on vaikkapa erikoisalan lehti, sen lukijana ovat erikoisalaan perehtyneet ihmiset. Heille voi kirjoittaa syvempää tekstiä kuin yleisjulkaisuun. Itämaisen tanssin harrastajalle voi kirjoittaa khaligista tai baladista, keskivertolukijalle täytyy kertoa, että itämaiseen tanssiin kuuluu laaja kirjo Lähi-idän tansseja, kuten Persianlahdelta tuleva khaligitanssi. Baladi taas äännetään “bälädi”, ja se viittaa kotimaiseen, siis egyptiläiseen tanssiin. Akvaarioharrastajalle voi ryhtyä kirjoittamaan PMDD:stä* tai kypsytyksestä, yleisjulkaisussa täytyy kertoa, että akvaariokasvit vaativat lannoitusta tahi ennen kalojen tuomista akvaarioon täytyy kasvattaa riittävä bakteerikanta.

Asiatekstillä on aina tarkoitus, se tehdään julkaistavaksi. Kaunokirjallinen teksti elää muilla ansioilla, josko lukijansa mukaan kirjoitettuna sekin. Alle kouluikäisille on turha kirjoittaa koukeroisia lauserakenteita, koska ääneen luettavan tekstin on oltava rakenteeltaan helpompaa kuin itse luettavan. Näytelmä puolestaan kirjoitetaan puhuttavaksi ja katsottavaksi, joten polveilevarakenteisten monologien kohdalla yleisön ote yleensä herpaantuu.

Mutta kenelle ja miksi minä blogia kirjoitan? Kirjoitan viikoittain itämaisen tanssin tiimoilta Ishtar-blogia, jossa pohdiskelen tanssiin ja tanssimaailmaan liittyviä asioita. Blogin kohderyhmä on suppea ja rajattu, sitä kirjoitetaan itämaisen tanssin kanssa tekemisissä oleville. Olen huomannut, että tähänastinen kirjoittamistapani muokkautuu sangen huonosti nettikirjoittamiseen: olen tottunut perinpohjaisuuteen, asioiden loogiseen käsittelyyn ja kaarien luomiseen tekstin sisälle. Nettiblogi taas on parhaimmillaan kuin muistitaulu, pieniä lappusia täynnä.

Tekstini ovat aivan liian runsaita, monipolvisia ruudulta luettaviksi. No, tarkkaan ottaen raakatekstini ovat ylipäänsä liian runsaita ja monipolvisia, luki niitä paperilta tai ruudulta. Samaan kastiin menee puheeni, joka myös virtaa vuolaasti eikä loppua näy. Kuulun verbaliikaltaan runsaisiin yksilöihin.

Sähköpostit, kirjeet (harvinaista herkkua nykyään) ja muut henkilökohtaiset viestit kirjoitan yleensä aika lailla editoimatta, fiiliksen mukaan. Julkaistavat tekstit kulkevat toisenmoisen seulan läpi. Blogia kirjoitan enemmän henkilökohtaisen tekstin tyyliin: harrastan vain lievää editointia, mutten pyri tekstissä maksimaaliseen tehokkuuteen ja mahdollisimman napakkaan ilmaisuun. Blogimerkinnät ovat enemmänkin ajatusten aukikirjoittamista, sormiharjoituksia.

Luen vain muutamaa blogia aktiivisesti, lisäksi selaan silloin tällöin muutamaa korublogia. Lukisin mieluiten blogia, joka päivittyisi tiheästi ja jonka merkinnät olisivat lyhyitä ja nasevia. Erityisen mukavaa on lukea tekstejä, joita on kuvitettu. Itse taas kirjoitan blogia, joka päivittyy silloin, kun minua sattuu huvittamaan (paitsi Ishtar-blogi, joka päivittyy joka maanantai), jonka tekstit ovat pitkänsitkeitä ja jossa ei ole kuvan kuvaa.

Pitkää tekstiä lukee ruudulta, kun se on hyvin kirjoitettua ja mukaansatempaavaa. Sellaisen tekstin tuottaminen ei synny toisella kädellä puolivahingossa, vaan se vaatii paneutumista, pohjatyötä ja editoimista. Päivätöikseen sellaista kirjoittaisikin, mutta harrastuksen vuoksi… no can do. Sama pätee valokuviin: niiden kanssa operoiminen on sen verran työteliästä, ettei niitä huvin vuoksi tule nettikelpoisiksi työstettyä.

Ishtar-blogia kirjoitan lukijoille, joten ehkä olisi paikallaan hioa tekstien muotoa enemmän blogimaiseksi, tiiviimmäksi. Mutta tätä blogia kirjoitan itselleni — ehköhän itselleni salli tämän vuolauden.

*Edit 23.10.2007: alkuperäisessä tekstissä luki virheellisesti PMMD, mutta luonnollisesti oikea muoto on PMDD.

Turhanpäiväistä

Pakkanen laski parinkymmenen huiteille — vai pitäisikö sanoa, että lämpötila kohosi? –, ja kävimme lasten kanssa ruokaostoksilla. Ruokakaapit oli saatu jo tyhjättyä, ja monista harvakseltaan täyttöä vaativista purnukoista, kuten myslistä, näkyi jo pohja. Oli kassikaupalla ostettavaa.

Siinä kasseja autoon survoessani tuumin, että tämä on yksi niistä tyhjänpäiväisistä arkisista asioista, joiden tekeminen tuntuu aivan turhalta. Ensin lapan tavaraa kärryn täyteen, sitten tyhjennän kärryt liukuhihnalle. Tämän jälkeen pussitan ostokset, heivaan kassit takaisin kärryihin, työnnän kärryt ison parkkipaikan toiselle puolelle auton luo, nostelen pussit autoon, vien kärryt takaisin, kävelen jälleen läpi parkkipaikan auton luokse, ajan kotiin, kannan kaikki pussit autosta sisälle, tyhjennän pussit ja asettelen ostokset kappeihin. Ja mitä varten? Jotta muutaman päivän päästä maito olisi taas lopussa, viimeiset leivänkyrsät kivikovia ja kaurahiutaleet taas kerran kaikki. Pakko mennä kauppaan, taas.

Minusta on kiva nähdä kätteni jälki, oli se sitten käsitöissä, siivoamisessa tai vaikka kaappien täyttämisessä kauppareissun jälkeen. Minusta ei ole mukavaa huomata, että kätteni jälki katoaa saman tien. On aivan turhanpäiväistä käyttää päiv(i)ä siihen, että talossa kaikki lelut ovat paikallaan, kirjat nätisti hyllyssä, lattiat roskattomina, pöydät tyhjennettyinä ja laatikot ja kaapit ojennuksessa, kun siisteyttä ehtii ihailemaan arviolta kolme varttia. Sen jälkeen tavarat alkavat kuin varkain hivuttautua takaisin iloiseen kaaokseen.

Yhtä turhanpäiväiseltä tuntuu pyykkien viikkaaminen kaappiin. Koskaan ei tule sitä hetkeä, että kaikki vaatteet ja lakanat olisivat kauniisti hyllyillä, koska aina on epämääräinen kasa pestävää pyykkiä ja aina löytyy naruilta vaatetta kuivumasta. (Ei, silittämistä en koskaan edes harkitse, paitsi siisteimille paitapuseroille, joita tarvitsen noin kerran kahdessa vuodessa.)

Aivan olematonta on myös ruoanlaitto. Kun sapuskan on saanut valmiiksi, se syödään, ja lopputuloksena on vain kasa likaisia astioita ja ruoantähteitä, jotka homehtuvat jääkaappiin.

Antoisaa on ommella tyttärelle housut, vaihtaa makuuhuoneen verhot, teettää digikuvia paperikuviksi tai työstää uusi koreografia. Niissä kätteni jälki näkyy — ja pysyy.