Vaiti vain
Wednesdayjakelun osoitteena sitä ja tätä
Toinen päivä hiljaiseloa sujui kunnialla – vaikka ihan puhumatta en olekaan pystynyt olemaan. Pidin neljä tanssituntia kohtuullisen menestyksekkäästi hyvin pienellä puhemäärällä ja sekin kymmenesosalla normaalista äänenvolyymistani.
Jotain tästä voisi ottaa opikseen sitä aikaa varten, kun ääni taas on käytössäni. Ensinnäkin se, että kun minä puhun hyvin hiljaa, se hiljentää myös muut. Samaa kikkaahan käyttävät koulun opettajat: kun he puhuvat riittävän hiljaa, on oppilaidenkin pakko hiljentyä kuuntelemaan. Tämä toimii käsittämättömän hyvin opetuksessa, mutta häkellyttävän hyvin myös kotona lasten kanssa. Meillä ei ole ollut näin hiljaista miesmuistiin! (Mutta eihän tällainen kestäisi – tämä on outouden viehätystä lastenkin näkökulmasta.)
Toisekseen olen havainnut, että opetuksesta tulee selkeämpää, kun en voi käyttää ääntäni. Sarjojen täytyy olla selvempiä, ja niitä täytyy toistaa pidempään, jotta tanssijat ehtivät ensin nähdä, sitten ymmärtää ja lopuksi vielä toteuttaakin sarjaa menestyksekkäästi. Ainakin aloittelijoita käytäntö palvelee.
Kolmanneksi olen havainnut, että maailma pyörii, vaikken minä sitä puheellani ohjaakaan. Olen kyllä vakuuttunut siitä, että maailman pyörimisessä on jonkinsortin tihkasua. Täytyyhän sen jossain näkyä!
***
Huonojakin puolia on. Ääni tuntuu olevan ihan kokonaan kadoksissa, kun sitä ei käytä.
Normaalistikin minulla on aamuisin käheänkarhea ääni, ja jos en puhu päivällä pitkään aikaan, äänestäni tulee samanmoinen. Nyt tuntuu siltä, että puolentoista päivän minimipuheen jäljiltä äänestä ei ole jäljellä mitään. Koetan luottaa siihen, että kun äänihuulet saavat levätä, ääni taas hiipii takaisin.
Ja se puhumatta oleminen… Voi miten vaikeaa onkaan olla hiljaa! Minulla olisi niin paljon sanottavaa…