Saimaa, sirkus ja sota
Mondayjakelun osoitteena käsityöt, sanat, sävel, sitä ja tätä
Spelien kohokohtia olivat luonnollisesti omat keikat, mutta jonkin verran sentään ehdin myös olemaan Speli-yleisönä.
Lauantaina olivat lasten Spelit, joissa pyörimme jälkikasvun kanssa suurimman osan päivää. Tanhuajamme aloitti kymmeneltä treeneillä ja pääsi lavalle alkuiltapäivästä. Keikkaohjelman lomassa ehdimme katsomaan Lippareiden keskipäivän konsertin, jossa esiintyivät myös Kallet ja Kaisat Hollolasta. Tanssit nivoutuivat pieneksi näytelmäksi Saimaan balladin ja kauniin Veeran sävelin.
Iltapäivällä ihmettelimme vähän sirkustouhuja ja kävimme käsityöpajassa kokeilemassa neulahuovutusta. Huovutus on muuten käsityölajeista todennäköisesti ainoa, jota en ole oikeastaan koskaan kokeillut. Jälkikasvu ensin pisteli huovutettavaa villaa tarmokkaasti ja viimeisteli huovutuksen perinteisellä saippua- ja vesiläträyksellä. Kivaa oli, ja sen verran kivalta näytti, että voisin sitä itsekin kokeilla. Nyt ei vain paranisi hullaantua yhtään mistään uudesta aikasyöpöstä.
Illan tanssikeikan jälkeen palasin vielä katsomaan Hehkumon keikan. Speliareenalla oli tunnelmaa viimevuotiseen tapaan, mutta tänä vuonna Hehkumon setissä oli koko joukko kappaleita uudelta levyltä (jota en ole vielä ehtinyt hankkimaan – pitää kipinkapin mennä levyhyllyjä nuohoamaan).
***
Sunnuntai oli jo hiljaisempi Speli-päivä, mutta kävin teatteri-intoisten perheenjäsenteni kanssa katsomassa näytelmän Maan hinta. Pääosapariskunta oli tuttu, ja ilahduttavan hyvää työtä he lavalla tekivätkin.
Jorma Panulan musiikki oli modernia, ei mitään helppoa soitettavaa. Varsinkin ensimmäisellä puoliajalla musiikki oli lähinnä siirtymiä, ei kiinteä osa näytelmää. Toisella puoliajalla musiikki alkoi toimia tunnelmissa, ja erityisesti taistelukohtaus eli musiikin varassa. Kapellimestari Hannu Antila jymisytti ansiokkaasti rumpua tahdinpidon ohella. Myös hautajaistunnelmat vahvistuivat musiikin myötä.
Lopun yhteislaulu Finlandia oli koskettava, ja annoin sujuvasti anteeksi ajalliset vääristymät. (Jean Sibelius sävelsi Finlandian 1899 osaksi sarjaa Historiallisia kuvia, ja alkuperäiseltä nimeltään kappale oli Suomi herää. Sanoituksen puolestaan kirjoitti V. A. Koskenniemi 1940. Maan hinta -näytelmä puolestaan ajoittuu vuosiin 1808–09, jolloin Ruotsi-Suomi taisteli Venäjää vastaan ja Suomi tuli liitetyksi itään.)
Kokonaisuutena näytelmä ei ollut hullumpi. Arto Juurakon käsikirjoitus ja ohjaus toivat pienen ihmisen näkökulman sodan mielettömyyteen. Lavastus (suunnittelu Antti Kortesniemi, toteutus Antti Heikkilä) oli melkoisen toimiva: pitkästä puusta tehdyt tuvan seinät ja toisessa näytöksessä mustuneet rauniot riittivät tuomaan kotoisuutta ja karuutta. Puvustus (Armi Ahovaara) istui ajan henkeen, erityisesti venäläisten ja Ruotsin armeijan univormut olivat komeita. Väkeä näytelmässä oli niin paljon, että joukkokohtauksissa oli joukkokohtauksen tuntua: puheroolien lisäksi näytelmässä oli lukuisia näyttelijöitä armeijan sotilaina, kyläläisinä Tiilat-kuoro ja kylän lapsina Alavuden seurakunnan lapsikuoro Sinililjat. Urakka on ollut iso.
***
Sen verran täytyy tunnustaa, että kävin katsomassa näytelmän siksi, että tunnen tekijäporukkaa, en aiheen vuoksi. Vuosien 1808–09 sota purskahtelee näillä seuduin jos jonkinmoisessa muodossa. Esimerkiksi Kuortaneella Ruonan opastuskeskuksessa on aiheesta näyttely (joka on erittäin hyvin toteutettu), ja aiheeseen liittyviä näytelmiä on viime vuosina nähty. Kylläisyyskiintiö täyttyi jo aikapäiviä sitten.
Kiehtovampia teatterimuistoja nousee mieleen kolmen vuoden takaa Zembaloista. Siellä nähtiin Jani Niemisen kirjoittama Pushkinin morsian, joka miellytti minua kovasti. Toisaalta se ei ole ihme, olihan puikoissa oli oman ikäpolveni tekijöitä. Jani on erinomainen ja omaääninen kirjoittaja, ja näytelmän ohjannut Johanna Koivu (kyllä, se Lauri Tähkän viulisti) sai hyödynnettyä hienosti Alavuden nuorisoseuran tilan sekä näyttelijöiden ilmaisukyvyn. Moisia nuoren voiman taidonnäytteitä olisi upeaa nähdä useamminkin.